Tänään piti olla kiva vapaapäivä, mutta heräsin kurkku kipeänä ja limaa pärskien. Päivitän siis tässä välissä kuulumiset kissavauvakuplasta. HESY ry eli Helsingin Eläinsuojeluyhdistys järjesti tiloissaan avoimien ovien päivät 10.2. ja se oli sitten niin sanotusti menoa. Olin kärsinyt kroonisesta kissakuumeesta suunnilleen aina. Ne pirulaiset veivät sydämeni jo ollessani ihan pieni, sillä vanhemmillani on ihan aina asunut kissa. Olen viimeisen vuoden ajan selaillut HESY:n nettisivuilta kotia etsiviä kissoja ja valehtelisin, jos väittäisin, etten iskenyt silmiäni useampaankin kissaan ennen avoimien ovien päivää.

Kiertelimme tapahtumassa lirkuttelemassa kaikille kissoille ja olisin halunnut viedä kotiini niistä jokaisen. Joimme välillä kahvit vapaaehtoisten ylläpitämässä kahviossa, minkä jälkeen palasimme taas yläkertaan kissojen luokse. Jos muuten vapaaehtoistoiminta kissojen paijailun tai vaikka leipomisen muodossa kiinnostaa, siihen voi ilmoittautua pääkaupunkiseudulla tässä Facebook-ryhmässä. Takaisin aiheeseen ja kodittomisen kissojen sekaan. Poikaystäväni pysähtyi erään tietyn kissaosaston luokse ja kertoi minulle kasvot vakavina, että hänen rinnassaan läikähti. O-ou, se oli sitten menoa. Illalla poikaystäväni naputteli luvallani adoptiopaperit sisään. Kahdesta kissasta.

Saatuamme hakemukseemme vastauksen kävimme poikaystäväni kanssa kaksin Hesyllä tutustumassa kissoihin, joista olimme ilmoittaneet olevamme kiinnostuneita. Vietimme suunnilleen 1,5 tuntia kissojen häkissä tutustumassa ja leikittämässä niitä. Häkki on hieman huono sana kuvaamaan tuota tilaa, se oli enemmänkin läpinäkyvällä seinällä varustettu huone, jossa neljä kissaa asuivat. Paikka ei ole mitenkään karu, vaan kissat vaikuttavat viihtyvän vanhojen nojatuolien ja valtavien kiipeilypuidensa kanssa. Oli tärkeää nähdä omin silmin, miten yhdistys todella tarvitsee lahjoituksia, jotta eläimet voivat siellä hyvin. Kissat oli jaettu pareihin, jotka toivottiin adoptoitavan yhdessä. Eläinsuojeluyhdistys tarkkailee, ketkä kissoista tulevat toimeen ja keiden välillä mahdollisesti kipinöi.

Suunnilleen viikko tutustumiskäynnistä otimme myös ala-asteikäisen lapseni mukaan ja vietimme lisää aikaa kissojen kanssa. Pyrin koko ajan korostamaan lapselle, kuinka tämä prosessi tulee viemään aikaa ja kissat ovat hyvin arkoja surullisen historiansa vuoksi. Ehkä juuri siksi poskelleni vierähti kyynel, kun toinen meidän tulevista kissoistamme, se jolla on jäljellä enää kaksi alahammasta, uskalsi hieman nuuhkia korvaani. Pieni raasu. Silloin taisi minunkin sydämessäni läikähtää.

Muuttopäiväksi (oikeasti siis sijoituspäiväksi, koska kyse on eläinsuojelujärjestötoiminnasta) sovittiin muutaman kissojen terveydestä johtuneen viivästymisen ja lääkekuurin jälkeen torstai 2.5. Jännittyneinä ajelimme yhdistyksen pihaan ja allekirjoitimme sijoituspaperit sekä tutustuimme vielä kissojen terveystietoihin tarkemmin. Kertasimme tulevat rokotukset ja ohjeet kissojen kotiuttamisen onnistumiseksi. Kotona muutimme yhteisymmärryksessä lapseni huoneen kissojen “tukikohdaksi” ruokapaikkoineen ja vessoineen. Sieltä he hiljalleen saisivat laajentaa reviiriään, kun ei enää pelottaisi liikaa.

Lopultakin kaikki tapahtui nopeasti ihastumisen jälkeen. Kolmisen kuukautta ensitapaamisesta pikimusta Ansku ja ruskea tiikeri nimeltään Valtra muuttivat meille. Todellisuudessa tämä kissaprojekti on kuitenkin kestänyt 18 vuotta, sillä silloin muutin omilleni ja aloin haaveilla omasta kissasta. Olen onnellinen, että näin blogiuran alkuaikoina maailmaa, sillä sisältäni ei enää löydy kipinää, joka synnyttäisi pakottavan tarpeen tiheään ulkomaanmatkailuun. Olen kotikissa, joka tekee muutaman päivän pyrähdyksiä kotimaan sisällä. Ja sellaiselle kotikissalle sopii muutama kotikissa kainaloon.

Tervetuloa kotiin, Ansku ja Valtra!  🐾