No niin, olkaa armollisia. Vaikka poikaystäväni osaa asetella kuvattavan kohteen kuvaan ja katsoa, että kohde ei yli- tai alivalotu, on tarkennuksessa hieman treenailtavaa. Siristäkää siis silmiänne niin, että kaikki kuvat osat ovat yhtä epätarkkoja. Kuinka rakastankaan tuota miestä, joka vastaa lähes jokaiseen toiveeseeni ja avunpyyntööni “tottakai”. Kylmäuintiseuraa en hänestä saa, mutta muuten voimme valokuvata, käydä salilla, lukea kirjaa ihan hiljaa, kokkailla, vaeltaa luonnossa, hiihtää, katsoa leffaa ja tehdä vaikka mitä yhdessä. Jos tällainen kuulostaa itsestään selvältä, olet onnekas. Minulle se ei ole sitä ollut.

Ja jotenkin olen itse muuttumassa enemmän hänen kaltaisekseen. Kotona voi hyvin pyöriä pesäpallo tuntitolkulla ruudussa eikä se häiritse tai ärsytä millään tavalla. Oikeastaan olen alkanut kysellä säännöistä, koska huomasin nopeasti peliä toisella silmällä seurattuani, ettei se ole sama peli johon ala-asteen hiekkakentällä tykästyin. Mitä yritän sanoa on kai se, että elämme edelleen suhteemme sitä vaihetta, jossa kaikki, mitä toinen tekee ja on, on äärettömän kiinnostavaa.

Lähdimme eilen kävelylle Töölönlahdelle, kun näytti siltä, ettemme kastuisi ulkona (SPOILER: Kastuimme kotimatkalla. 😅) Hengitin sisääni tuota rakasta tuoksua, josta saamme syksyisin nauttia. Poikaystävä ihmetteli, miten joku voi pitää kuoleman tuoksusta. Ehkä tämä on näkökulmakysymys. Aina välillä, kun katson häntä, tunnen oloni epätodelliseksi. Tässä sitä ollaan hyvän mielen kirjan päähenkilöinä, mutta ihan todellisina ihmisinä. Verta ja lihaa, mutta silti ne tyypit, jotka pussailivat opiskeluaikoina baarin nurkassa, viestittelivät harvakseltaan vuosien ajan ja sitten 13 vuotta myöhemmin muuttivat yhteen, kun aika oli oikea.

Vaikka Disney-elokuvat aivopesivät minua tehokkaasti vuosien ajan, olen silti elämäni aikana muodostanut hieman omanlaiseni mielipiteen rakkaudesta ja varsinkin “siitä oikeasta”. Toivottavasti en kuulosta kovin pessimistiseltä, sillä se ei ole tarkoitukseni. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että vaikka rakkauden ja parisuhteen eteen on tehtävä töitä, aina se ei riitä, sillä on olemassa konsepti nimeltä “se oikea juuri tähän elämänvaiheeseen”. Ehkä nuoruudenrakkauden kanssa kuuluu aikuistua, mutta se oikea lapsesi toiseksi vanhemmaksi onkin aivan eri ihminen. Ja ehkä lapsesi vanhempi ei olekaan se, jonka kanssa vanhenet ja kierrät Töölön pariskuntana hitaasti toiseen tukien tuttuja reittejä elämäsi viimeiset vuosikymmenet.

Eikä se ole epäonnistumista, vaan sen hyväksymistä, että eri elämänvaiheissa palapeliisi sopii eri ihminen. En tiedä, mistä tällainen tajunnanvirta oikein sai kipinänsä. Yritän kai sanoa, että toivon tämän nykyisen elämänvaiheen olevan se pitkä jakso, joka ehkä kestää loppuun asti. Ellei sitten poikaystävä saa vanhoilla päivillä päähänsä käydä maailman jokaisessa kolkassa lentäen, jolloin valitettavasti joudun lukitsemaan hänet siivouskaappiin hiilijalanjäljen minimoimiseksi. Ei vaan, mutta kyllä te tiedätte. Ja te, joilla on elämässä se yksi ainoa ja oikea, taidatte olla yksisarvisia.

🍁 Näiden omituisten rakkaushöpinöiden myötä, hyvää viikonloppua! 🍂