No jopas! Kuluneen viikon aikana on tullut tehtyä vaikka mitä itselleni epätyypillistä. Kaikki taisi kuitenkin alkaa tästä violetista mekosta. Hieman taustaa suhteestani kyseiseen väriin. Tiedättehän, miten saattaa alkaa vuosien myötä rassata, jos jotakin väriä aina tuputetaan, vaikka se ei oikein kiinnosta. Kun ruskeisiin silmiin sopii niin kivasti ja kun ihonsävyäkin korostaisi ihanasti ja muita syitä. Violetti on ollut aina minulle se väri, jota iholleni työnnetään niin vaatteissa kuin silmämeikissäkin. Välillä sitä aina kokeilen, mutta kokeiluksi se jääkin. Paitsi, että…

Nyt pääsi käymään niin, että löysin kirppikseltä vihreän “oopperamekkoni” isommassa koossa. Vihreä on tällä hetkellä liian pieni, mutta ikävöin sitä niin, että ostin sille väliaikaisen korvikkeen. Tiedän saavani tämän kaupaksi aikanaan jo Instagramissa saamieni yksityisviestien perusteella. Niin kauan kuin vihreä ei mahdu, antaudun violetin version vietäväksi. Vaikka sellaisen vaatteen, jota ei ole aikomustakaan käyttää loppuelämäänsä, ostaminen saattaa kuulostaa tyhmältä, vielä tyhmempää olisi sellainen sitten kun -elämä, jossa elellään verkkareissa, kunnes vanhat vaatteet mahtuvat. Ei käy! Haluan tuntea oloni hyväksi enkä jollakin tavalla epäsopivaksi. Me naiset kun tunnemme muutenkin kovin helposti tässä yhteiskunnassa niin.

Muutakin hassua on tapahtunut viime aikoina. Inspiroiduin pukeutumisen lisäksi ystävästäni Ninasta, kun juttelimme viimeksi ja hän oli lähdössä salille miehensä kanssa. Niin tosiaan, ei siellä tarvitse aina olla PT tai oma pääkoppa seurana, vaan tsemppariksi voi napata oman poikaystävän. Niinpä asetin herätyskellon soimaan ja raahasin hyvin ei-aamuvirkun poikkiksen Elixialle treenaamaan kanssani. Tai lähinnä vahtimaan, etten kuristu, puristu tai litisty erääseen pelottavaan laitteeseen. Oli kivaa, joten sovimme tästä viikottaisen rutiinin. Eipä tule luistettua niin helposti.

Ihanaa, kun on pitkästä aikaa asukuvia jaettavaksi. Olimme Tampereen reissullamme aikataulusta edellä (story of my life 😅), joten lykkäsin pikkusiskolleni kameran käteen, kun reitillemme osui kaunis talo. Siinä hujakassa repäisin tuon kirppislaukun nepparin irti, joten se päätynee pian suutarin hoiviin. Tykkään laukusta niin hulluna, että vaikka sen korjauttaminen tulee luultavasti maksamaan monta kertaa enemmän kuin mitä laukku minulle maksoi, korjautan sen silti. Minä ja hapsut, kyllä te tiedätte.

Kuvien jälkeen jatkoimme matkaa Tampereen Komediateatteriin Pokka Pitää -näytökseen äidin ja siskon kanssa. Kun nyt rutiineista tuli puhe, niin jotenkin viime vuosina on tullut tehtyä tällä seurueella kulttuurimatkoja milloin minnekin ja tällä kerralla kohteeksi valikoitui suureksi ilokseni Tampere. Seuraavaksi yritän houkutella seurueen tänne Helsinkiin katsomaan Agatha Christien Hiirenloukkua Helsingin Kaupunginteatteriin. Ai niin! Meikissänikin oli jotakin epätyypillistä, sillä en juurikaan käytä huulipunaa. Ensi kerralla ehkä rajauskynän kanssa, eh? 💄