Vaikka tällä hetkellä olo on kuin löysällä spagetilla, siis hyvällä tavalla, työttömyyden alettua loppuvuodesta kotona on rehellisesti sanoen hieman ahdistanut. Siinä, missä avomies painaa töitä, minä “vain” naputtelen työhakemuksia, ähisen sohvalla ja tuskailen elämääni kuin komediasarjan dramaattinen päähenkilö. Joinakin päivinä olo on jopa hieman katkera, kun kumppanilla on ylipäätään työ, mutta itsellä ei. Sellainen tunteen vyöryessä yli lähden yleensä pitkälle kävelylle, jotta muistan, miten hyvin asiat oikeasti ovat. Oikea kirjavalinta nostaa mielialaa, ja usein Paula Norosen kirja saa pärskähtelemään jopa ääneen. Kuka muka voi mököttää samalla, kun räkänauraa?

Happihyppelyn jälkeen on ajatusmaailma selkeämpi sekä fiilis parempi ja uusia paikkojakin löytyy jotenkin helpommin haettavaksi, joskin olen edelleen niiden suhteen nirsohko. Motivaatio on huipussaan ja tahtoisin löytää hyvän työpaikan, jossa voin olla hyödyksi ja kehittyä. CV:n personointi ja hakemusten naputtelu vie yllättävän paljon aikaa, mutta uskon, että pian tärppää. Tietysti rekryjen pituus turhauttaa edelleen. Tuntui hassulta saada viime viikolla sähköpostia paikasta, jonne hain lokakuun lopussa. Ja viestin sisältö? Kiitos hakemuksesta ja tieto siitä, että rekry etenee nyt. Odottelen seuraavaa väliaikatietoa kesäkuun tienoolla.

Tällä hetkellä fiilis on siis varsin toiveikas. Kävin itse asiassa eilen työhaastattelussa paikassa, joka ensimmäistä kertaa sitten viime marraskuun tuntuu 100-prosenttisen hyvältä. Voi, tärppäisipä nyt! Mutta takaisin postauksen pointtiin. Ahdistusta lievittämään avomieheni ajoi meidät tutulle vuokramökille. Hän voi tehdä täällä etänä töitä ja minä… No, mitä ikinä nyt keksin tehdä. Käyn pitkillä kävelyillä, kuuntelen podcasteja, rentoudun porealtaassa, kokkailen ruokaa pitkän kaavan mukaan ja luen hyvää kirjaa.

Eiköhän tässä fiilis ala nousta. Ainakin sekä sisäiset että ulkoiset poreet nostattavat sitä. 🙏🏼