Löysin luonnoksista tekstin, jonka olin kirjoittanut ihan epidemian pahimpina aikoina, mutta jota en koskaan julkaissut. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa päiväkirjaa poikkeusaikoina, sillä tekstin avulla voin todellakin palata ajassa näihin hetkiin. Pystyn jopa tuntemaan ahdistuksen tunteen, kun suljen silmäni. Muistan vielä senkin, miten pidin tuon ruskean takin ja sinisen huivin yhdistelmästä ja kuinka kuvasin sen autiolla pellolla ylläni, mutta olen hukannut(!) nuo kuvat. Siksi otin uudet hyvin eri maisemissa ja hyvin eri tunnelmissa, koska tämä teksti ei ole kovin positiivinen.

Tässä palasia ajatuksistani korona-aallon pohjalla:

“Oi, aamuja! Hiljaisia, rauhallisia aamuja. Kun etätyöpäivä ei vielä ole alkanut. Kun vatsassa on vasta aamukahvi eikä pisaraakaan stressiä. Kun telkkarista tulee vielä lastenohjelmia. Kun Aamulehti on vielä avaamatta ja uutiset lukematta. Kun ympärillä ei ole hektistä kaupunkia, vaan puhdasta luontoa. Kun muita ihmisiä ei näy vielä missään. Hetkeksi voin unohtaa pelon ja epätietoisuuden.

Epäonnistuin suunnitelmassani olla rauhallinen. Itken illalla ja itken aamulla. Mietin, kuinka kauan tämä poikkeustila kestää. Ikävöin kotiin, mutta samalla huolettaa, miten vanhemmat pärjäisivät keskenään. Ärsyttää, miten pahalta lapsesta tuntuu, kun olen paikalla, mutta en läsnä. Ketuttaa tarvita näin paljon apua. Säälin miestä, joka on yksin sairaana kotona, mutta samalla olen hänelle kateellinen. Ahdistaa, että ahdistaa.

Onneksi töissä ehdotettiin etätyöpäivään valmistautumista samaan tapaan kuin normaaliin työpäivään. Niinpä meikkaan aamulla ja vaihdan pyjaman pois, vaikka menisin vain istumaan sohvannurkkaan yrmeän kissan kanssa. Paljon varaa huudella, näytän takuulla tasan yhtä yrmeältä. Tarvitsen liikuntaa ja raikasta ilmaa. Paljon!

Piti kai kirjoittaa jotakin siitä, miten löysin tämä villakangastakin vintage-osastolta ja miten sininen alpakkahuivi on kuin tehty sen kaveriksi. Kuin sininen taivas ja ja sen alla peltotolkulla vaaleanruskeaa heinää. Kuin kevättalven luonto ennen kuin kaikki vihreä alkaa puskea esiin. Haaleaa näkyy koko ajan vähemmän ja lopulta se jää kirkkaiden värien jalkoihin. Kevättä odotellessa.“

Samaistutko tunnelmiini puolentoista vuoden takaa vai oletko niitä onnekkaita, joiden mieli ei alistunut pelolle?

(kuvat minusta: Veera)