Vintagetakin turvassa, mutta turhautuneena
Löysin luonnoksista tekstin, jonka olin kirjoittanut ihan epidemian pahimpina aikoina, mutta jota en koskaan julkaissut. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa päiväkirjaa poikkeusaikoina, sillä tekstin avulla voin todellakin palata ajassa näihin hetkiin. Pystyn jopa tuntemaan ahdistuksen tunteen, kun suljen silmäni. Muistan vielä senkin, miten pidin tuon ruskean takin ja sinisen huivin yhdistelmästä ja kuinka kuvasin sen autiolla pellolla ylläni, mutta olen hukannut(!) nuo kuvat. Siksi otin uudet hyvin eri maisemissa ja hyvin eri tunnelmissa, koska tämä teksti ei ole kovin positiivinen.
Tässä palasia ajatuksistani korona-aallon pohjalla:
“Oi, aamuja! Hiljaisia, rauhallisia aamuja. Kun etätyöpäivä ei vielä ole alkanut. Kun vatsassa on vasta aamukahvi eikä pisaraakaan stressiä. Kun telkkarista tulee vielä lastenohjelmia. Kun Aamulehti on vielä avaamatta ja uutiset lukematta. Kun ympärillä ei ole hektistä kaupunkia, vaan puhdasta luontoa. Kun muita ihmisiä ei näy vielä missään. Hetkeksi voin unohtaa pelon ja epätietoisuuden.
Epäonnistuin suunnitelmassani olla rauhallinen. Itken illalla ja itken aamulla. Mietin, kuinka kauan tämä poikkeustila kestää. Ikävöin kotiin, mutta samalla huolettaa, miten vanhemmat pärjäisivät keskenään. Ärsyttää, miten pahalta lapsesta tuntuu, kun olen paikalla, mutta en läsnä. Ketuttaa tarvita näin paljon apua. Säälin miestä, joka on yksin sairaana kotona, mutta samalla olen hänelle kateellinen. Ahdistaa, että ahdistaa.
Onneksi töissä ehdotettiin etätyöpäivään valmistautumista samaan tapaan kuin normaaliin työpäivään. Niinpä meikkaan aamulla ja vaihdan pyjaman pois, vaikka menisin vain istumaan sohvannurkkaan yrmeän kissan kanssa. Paljon varaa huudella, näytän takuulla tasan yhtä yrmeältä. Tarvitsen liikuntaa ja raikasta ilmaa. Paljon!
Piti kai kirjoittaa jotakin siitä, miten löysin tämä villakangastakin vintage-osastolta ja miten sininen alpakkahuivi on kuin tehty sen kaveriksi. Kuin sininen taivas ja ja sen alla peltotolkulla vaaleanruskeaa heinää. Kuin kevättalven luonto ennen kuin kaikki vihreä alkaa puskea esiin. Haaleaa näkyy koko ajan vähemmän ja lopulta se jää kirkkaiden värien jalkoihin. Kevättä odotellessa.“
Samaistutko tunnelmiini puolentoista vuoden takaa vai oletko niitä onnekkaita, joiden mieli ei alistunut pelolle?
(kuvat minusta: Veera)
Tarja
Samaistun. Kun kaikki hävisi, eikä yhtenäkään päivänä tiennyt, että mihin suuntaan tilanne etenee. Kun pelotti, että saavatko läheiset tartunnan ja tiesi, että heistä moni ei välttämättä olisi koronaa kestänyt.
Nyt henki kulkee paremmin ja elämä ympärillä vapautuu, mutta huomaan nyt olevani jotenkin hyvin, hyvin väsynyt… Ehkä puolentoista vuoden korona-uupumus nousee nyt pintaan, kun elämä alkaa pikku hiljaa normalisoitua. Tai sitten väsyttää ajatus siitä, että elämä on näyttänyt arvaamattoman puolensa ja mitä vain voi vielä tulla eteen…
Joka tapauksessa nyt on paremmin ja iloitaan siitä! Asu näyttää hyvältä ja sinä näytät kauniilta – iloitaan siitäkin! :)
Iina M.
“Nyt henki kulkee paremmin ja elämä ympärillä vapautuu, mutta huomaan nyt olevani jotenkin hyvin, hyvin väsynyt… Ehkä puolentoista vuoden korona-uupumus nousee nyt pintaan, kun elämä alkaa pikku hiljaa normalisoitua.”
Ja minä samaistun tähän. Hyvin vahvasti. Vielä ero tuolle ajanjaksolle päälle, niin ei pitäisi ihmetellä, miksi olen poikki. Raskas aikakausi, mutta jospa nyt olisi valon aika. 🙌🏼
Jenni - BMH
Siis vitsi mitkä kuvat. En kestä. Tekisi mieli tulla Tampereelle ihan vain noiden hortensioiden takia.
Ja kyllä muistan sen pelon ja ahdistuksen. Katselin juuri tänään stooreja, jotka olin kuvannut vuosi sitten, kun saimme perheeseen koronapositiivisen tuloksen. Silloin ahdisti. Varauduin pahimpaan. Mietin sitä, että mitä jos tauti saa minun oloni niin huonoksi, että olen kykenemätön huolehtimaan lapsista. Onneksi selvittiin lievillä oireilla.
Iina M.
Voi ei! En osaa edes kuvitella sitä huolen määrää tuossa tilanteessa. Onneksi kaikki päättyi hyvin kohdallanne. 🙁❤️
P.S. Tampere-talon ympärillä oli noin sata ihanaa kuvauspaikkaa. Suosittelen!
nasu86
Kyllä sitä oli huolissaan ja sitten myös ärsyyntynyt ja turhautunut.
Samaistun ja tuli myös välillä itkettyä ahdistusta. Mutta oli viime vuodessa paljon hyvääkin.
Ihania kuvia ❤️
Iina M.
Voi, niin oli. Vaikka yhteiskunta jotenkin vajosi, luonto voi paremmin ainakin paremmin vähemmillä saasteilla. 💚