Mistähän sitä aloittaisi? Ehkäpä siitä, että pääsin viikonloppuna palaamaan lopullisesti lomamatkustelun jälkeen Helsinkiin. Uimakoulut on suoritettu kunnialla maalla. Kesälomareissut on tehty. Viimeisetkin tärkeät huonekalut uuteen kotiin on hankittu. Okei, valaisimia puuttuu ja sähkömiehelle on soitettava, mutta se on pientä. Elämä alkaa valua kohti uutta uomaa, jossa se saa liplatella menemään. Ensi viikolla poika aloittaa eskarin ja suosikkini r-sanoista astuu jälleen elämääni. Rutiini.

Kovin ajankohtaisia kuvia varastoistani ei tähän postaukseen löydy. Nämäkin ovat pojan isän ottamia lauantaisella Porvoo-visiitillä. Kirjoittelin Instassa, miten aamupäivällä siellä oli ihanan väljää ja rauhallista, mutta lounasaikaan koko keskusta pakkautui täyteen ihmisiä eikä kaikkiin putiikkeihin voinut edes kuvitella menevänsä sisään, kun turvaväleistä ei ollut tietoakaan. Tämä on paljon sanottu ihmiseltä, joka asuu Helsingin keskustassa. Täällä kun porukka on kuulemma huolimatonta.

Nukumme itse asiassa tämän yön ensimmäistä kertaa kaksin Nöpsyn kanssa uudessa kodissa. Työnsimme sängyt yhteen, kerroimme toisillemme iltasadut ja lauloin lapsen “pienenpienellä veturilla” uneen. Meillä on ollut viime viikkoina yllättävän paljon vieraita ja olemme myös yöpyneet vanhassa kodissa koko perheen kesken, mutta sen lisäksi poika on ollut isällään, kun minä olen milloin kenenkin avulla rakentanut uutta pesää itselleni. En varmaankaan voi tarpeeksi kiittää saamaani apua.

Tunnen joka päivä itseni helpottuneeksi siitä, että ei tarvitse olla enää kaapissa erouutisten kanssa. Pelkäsin alkuun, että minulta odotetaan tietynlaista käytöstä tässä tilanteessa. Kerrottuani asiasta oivalsin kuitenkin, että tuttavani tietävät jo, että en osaa esittää surullista, jos olen iloinen, enkä iloista, jos olen surullinen. Kukaan ei odota minulta mitään muuta kuin sitä, mitä olen. Jos odottaa, hän on niin kaukainen ihminen, ettei hänen odotuksillaan ole minulle merkitystä. Tällä hetkellä keskitän energiani olemaan iloinen siitä, että uusi koti rakentuu pala palalta.

Tänään saapui vihdoinkin sänky, joten sohvalla nukkumisen kulta-aika on ohitse. Haaveilin toki uudesta Tempurista, mutta päädyin kehuttuun Maskun Stavangeriin Memory Lux -petauspatjalla. Se oli hyvässä alessa ja näkyy olevan edelleen, jos joku muukin etsii jämäkkää sänkyä. Hauskaa on se, että pitkästä aikaa minulla on 120-senttinen sänky. Opiskelija-ajat vyöryvät mieleeni, vaikka en niin tahtoisi. Onneksi viereisestä sängystä kuuluu tuhinaa, joten opiskeluaikojen yksinäisyys ei ole läsnä. Huomenna on viimeinen vapaapäivä ennen töiden jatkumista ja ohjelmaa on luvassa heti aamusta. En malttaisi millään nukahtaa.

Ajatukseni eivät pysy enää kasassa, joten sukellan Good Girlsien kolmannelle kaudelle. Kauniita unia! :)