(REX-PARKATAKKI SAATU / DIDRIKSONS)

Kun kello on viisi ja mietin automaattisesti, että Pikku Kakkonen alkaa.

Kun pienet jalat painautuvat paljasta ihoani vasten ja tiedän, että siten pieni näkee parhaat unet.

Kun joku kysyy, mistä ihmeestä tiedän, mikä on katana tai shurikopteri.

Kun kylpyhuoneessa on oudon hiljaista ja tajuan, että lapseton aikuinen ei luultavasti pitäisi sitä huonona merkkinä.

Kun astun LEGO-palikan päälle. *lisää tähän kirosana*

Kun löydän taskustani satunnaisen lajitelman nenäliinoja, peppupyyhkeitä ja ravintolasta “varmuuden vuoksi” napattuja servettejä.

Kun rankan treenin keskellä sanon PT:lleni “voi persikka, ei tää mee” tai “hitsivimpula, miten polttelee”.

Kun joku huutaa äitiä ja käännän automaattisesti katseeni äänen suuntaan.

Kun joku kävelee päin punaisia ja huomaan tuhahtavani ääneen tälle huonolle esimerkille, vaikka olisin yksin liikkeellä.

Kun mietin maapallon tulevaisuutta ja rintaa puristaa.

Kun tekee mieli olla rohkea, mutta samalla pelata varman päälle lapsen vuoksi.

Kun painan illalla silmäni kiinni ja mietin, miten onnekas olen.