Jokin vilahtaa pöydän alle ja sitten heti pois sieltä. Paljasta polvea vasten tuntuu kosteahko kuono. Lattialla rapisee, ja silmäkulmassa vilahtaa jälleen jotakin. Teimme pienen “vauvat vaihtoon” -vaihtokaupan ystäväni Manun kanssa, kun hän tuli lastenvahdiksi tiistaina. Hän vahti Nöpsyä työpäiväni ajan ja minä sain testata, millaista on lähteä kuuden jälkeen aamulla lenkille koiravauvan kanssa. Ja hei, se oli minun ideani, jota oikein odotin aamulla! Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi tulee.

Nöpsy ja Taika tulivat hienosti toimeen, mutta päiväunet skipanneen lapsen iltahepuli oli vähän liikaa rauhalliselle koiralle. Kai sitä koira tottuisi meteliin ja riehumiseen, jos asuisi lapsiperheen kanssa, mutta Taika ihmetteli moista käytöstä. Tuli elävästi vauvavuosi mieleen, kun sai toistella pienelle karvavauvalle, ettei sähköjohtoja saa syödä, mutta viesti ei vaan mene perille.

Meidän perheen pojat tykkäisivät kovasti koirasta, mutta minä puolestani mietin, mistä sitä repisi vielä ylimääräistä aikaa lenkityksille ja kenet voisi pyytää koiravahdiksi, kun lähtisi jonnekin. Vähän sama kuin toisen lapsen kanssa tällä hetkellä. Vaikka välillä ajatus tuntuu nanosekunnin ajan ihanalta, tiedän tasan, ettei minulle mahdu sirkukseeni yhtään enempää palloja pyöriteltäviksi. Sen verran monta “kaksi ei todellakaan mene siinä kuin yksikin” -avautumista olen lähiaikoina kuullut.

Mutta hei, tämä kokeilu ehkä todisti, että olen vain 99-prosenttisesti kissaihminen! ;)