Hiihtoloma edessä ja stressitaso korvissa. Ei hyvä. Päiväkoti on kiinni viikon ja tekemistä riittäisi töiden kanssa, mutta joudun pakkolomalle. Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti. Eräs keino itseni rauhoittamiseen on suhtautua omaan asenteeseeni niin kuin suhtautuisin todella hyvään ystävääni, joka avautuu minulle. Siis sellaiseen, jolle voi sanoa suoraan, mitä ajattelee. Jos kitisen pääni sisällä kiireestä, en ala voivotella itseäni, vaan totean itselleni, että nyt pitää ensin tehdä kaikki pakollinen eli päivätyöt ja jättää niistä extroista turhat pois. Sillä siitä selviää eikä märehtimällä ja mököttämällä.

Olen siitä kamala tapaus, että teen itse itselleni aikataulut ja deadlinet elämässä, minkä jälkeen sitten alan kiehua, kun kaikki ei sujukaan suunnitelmieni mukaan. Olen useasti miettinyt, miksi ärsyynnyn niin paljon siitä, että suunnitelmia muutetaan. En siedä sitä yhtään! Tahdon tietää suunnitelmat pari viikkoa eteenpäin tunnin tarkkuudella, joten kyselen ja painostan, kunnes saa aikataulun tehtyä ja sen jälkeen siinä pysytään. Jos ei, leukapieleni kiristyvät ja tulen pahalle tuulelle. Mutta miksi? Mistä pakkomielle kontrolloida kumpuaa?

Tiedätkö, mikä on tämän kontrollifriikin pahin painajainen? Äitiys. Jos joku kysyy, olenko hyvä äiti, vastaan empimättä, että olen. Jos taas joku kysyisi, sopiiko äitiys minulle, olen sitä mieltä, että ei oikeastaan. Lapsi toi mukanaan muuttuvia suunnitelmia, myöhästymisiä, improvisointia ja ennalta-arvaamattomuutta. On vaiheita, joiden kestoa ei voi ennustaa. On rintaraivoa, uhmaa, hiljaisempia kausia ja kaikkea, mihin pitää hypätä mukaan nopeasti. Juuri, kun löytää kaavan, millä arjen saa rullaamaan, vaihe päättyy ja alkaa uusi vaihe. Niinhän se elämäkin menee, mutta lasten kanssa kaikki muuttuu niin kovin nopeasti.

Kaipaan rutiinia, yksinoloa ja rauhaa. Elämäni on aika rutiineista riippuvaista, koska olen tehnyt siitä sellaista ja se myös auttaa lapsiperhearjen kanssa. Meillä mennään nukkumaan tiettyyn aikaan, koska silloin tiedän, että nukuttamiseen menee 10 minuuttia. Jos aika taulu venyy, nukuttamiseen voi mennä yli tunti. Yksinoloa järjestän parhaani mukaan ja se tuo mukanaan rauhaa. Mutta on tässä tekemistäkin. Tuntuu, että järjestelen koko ajan elämääni pienistä, pienistä palikoista ja jos yksikin palikka otetaan välistä pois, kaikki hajoaa. Tältäkö tuntuu elää ruuhkavuosien keskellä? Varasin melkein eilen joogaretriitin syksylle, kun ohimosuoni alkoi sykkiä turhan hurjasti.

Sanoisin siis, että syy siihen, että olen kontrollifriikki, on se, että koen silloin elämäni toimivan parhaiten. Se toimii minulla. Se vaan tuo mukanaan pimeän puolen ja pienet hermoromahdukset, joita elämän arvaamattomuus tuo tullessaan. Mutta siinäkin on puolensa. Olen nimittäin mestari tekemään B-suunnitelmia. Vihaan toimia paineen alla ja stressaantuneena, mutta olen siinä todella hyvä, koska tahdon selvittää tilanteen mahdollisimman nopeasti. Mietin jopa joskus, olenko kouluttanut itseni alitajuisesti kehittämään stressin tunnetta silloin, kun tarvitsen lisäbuustia toimintaani. Oletko samaa ihmistyyppiä kanssani vai kuulostaako tämä oudolta ajatusmallilta?

Eiköhän tämä typerä lomastressikin siis kohta helpota, kun keksin, kuinka käännän sen edukseni. Saatan kuitenkin varata sen joogaretriitin iha varmuuden vuoksi! :D