Tollolla tarkoitan itseäni, sillä osaan väsätä itselleni suunnilleen kolme kampausta: sileän ponnarin, lettiponnarin ja kiharat, joita pitää pois kasvoilta hiuspanta. Nyt voin lisätä tähän suppeaan repertuaariin “discoponnarin”. Se syntyy kihartamalla koko hiuspehko, antamalla kiharoiden jäähtyä kunnolla ja harjaamalla ne sitten varovasti auki. Otsalta otetaan hiuksia korviin asti ja nostetaan ne tiukalle ponnarille. Tässä vaiheessa siis noin kolmasosa hiuksista on ponnarilla ja takatukka vapaana.

Tuon tiukan ponnarin ympärille kiepautetaan vielä osa pikkuponnarin hiuksista, minkä jälkeen ponnari jaetaan puoliksi niin, että se kehystää kasvoja. Ei voisi olla helpompaa. Tämä on siitä outo kampaus, että hiukset tuntuivat todella pitkiltä ja runsailta tällä tavalla laitettuina, kun ponnarista valuvat kiharat tulivat kasvojen lähelle. Kerrankin tykkäsin hiuksistani, rasti seinään! Hieman enemmän noita kiharoita olisi voinut harjata auki, mutta pelkäsin, että ne suoristuvat ennen kuin pääsemme juhlapaikalle.

Oikeastaan rakastin kaikkea juhlatyylissäni. Idea tähän discoilutyyliin tuli siitä, kun rakkaan ystäväni Manun 40-vuotissynttäreille sai ihan luvan kanssa inspiroitua 70- tai 80-luvun discotyyleistä. Nappasin discoa tyyliini hiusten ja hieman silmämeikin muodossa. Ruskea kynsilakka on ihan suosikkini, arjessa on koskaan käytä kimaltavaa lakkaa. New York -korviksilla taas on tarina vuosien takaa, sillä sain ne lahjaksi itse synttärisankarilta vuonna 2011. Manu ei suinkaan tuonut niitä matkatuliaisiksi merten takaa, vaan Tuurista. Tämän enempää discofiilistä en edes kaivannut, sillä sankari muistutti muutamaankin otteeseen, että kyseessä eivät ole naamiaiset.

Psst! Kengistä löytyy parempi kuva täältä. Olivat yllättävän hyvät jalassa, näillä jaksoi jopa tanssia! 🪩