Ihan hanurista muuten aloittaa joka toinen postaus sanoilla “pitkästä aikaa”. Ehkä voisin vaan hyväksyä hiljalleen sen, että blogin päivitystahti on nykyään tämä eikä sitä tarvitse koko ajan selitellä. Ai, mitäkö kuuluu? Ihan hyvää. Töissä on hieman raskas projekti päällä, tosin mukava sellainen. Huomaan vaan stressin yrittävän hiipiä osaksi elämääni, mutta en aio antaa sille tilaa. Syksyn jälkeen olen ollut niin hyvässä työtasapainossa, ettei tätä saa horjuttaa.

Kevättalvi alkaa olla siinä vaiheessa, että lennän pian hakemaan poikaystäväni pois sieltä kaukaa. Pian voimme nähdä monta kertaa kuussa eikä tarvitse koko ajan potea jonkin tason ikävää. Lentäminen tosin jännittää, kun sitä ei ole tullut viime vuosina juurikaan tehtyä. Sota ja pandemia painavat myös ajatuksissa, mutta jostakin syystä ihmismieli on kai vähän hassu ja eniten huolehdin siitä, pysyykö kone ilmassa. Kyllä, vaikka olen lukenut tilastotiedettä. Onneksi tiedän myös, että tunne katoaa, kun lentokone on noussut ilmaan ja järki jyrää tunteet. Miten ihanaa on nojata lentokoneen ikkunaan ja lukea hyvää kirjaa? Teen sitä niin harvoin, ettei salli itseni tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Olen edelleen sitä mieltä, että voisin elää loppuelämäni vain Suomen rajojen sisällä.

Tässä vaiheessa tekstiä huomaan, etten keksi millään sopivaa otsikkoa tälle avautumiselleni. En tahtoisi viitata kuulumisiin, sillä se taas korostaa sitä, miten harvoin täällä nykyään ehdin käydä. Ehkä jotakin kevyempää? Keväinen keskiviikko voisi toimia. Paitsi että, onko tänään edes keskiviikko? Sisäinen kelloni on nykyään aivan sekaisin. Elän päivä kerrallaan ja yritän nauttia arjesta ja elämän pienistä iloista kaikkien huonojen uutisten keskellä. Jokaista huonoa uutista kohden on kuitenkin jotakin hyvää. Pitkäaikainen kollegani Zadaalla lähti kohti uusia haasteita, mutta muistoksi jäi hassuin kissamuki ikinä. #peppukissamuki

Suojelen itseäni ja mieltäni lukemalla uudet päivitykset Ukrainasta vain aamuisin ja käytän siihen vain muutaman minuutin. Ei poikkeuksia. Sen jälkeen työnnän asian pois mielestäni ja keskityn elämääni. Kuulostaa ehkä tylyltä, mutta olen sen verran herkkä, että yksikin liian raju kuva kummittelee mielessäni viikkoja ja vie yöuneni. Apua olen lahjoittanut Unicefin keräyksen kautta. Sinne pääsee tästä eikä sivustolla ole sodalla mässäileviä kuvia. Vinkiksi muille herkille, jotka koettavat vältellä kuvamateriaalia ja lukea vain faktat.

Tuntuipa hyvältä vähän höpötellä. Mitä sulle kuuluu tässä oudossa maailmantilanteessa? ♥