Kämppis, jonka kanssa emme yhteisten kämppisviikkojen aikana riidelleet kertaakaan. Naapuri, joka raahasi Pietarinkadun yli tiskejä luokseni sinisessä IKEA-kassissa, koska häneltä ei tiskikonetta löytynyt. Kollega, jonka kanssa on kahlattu läpi satoja pressitapahtumia ja ehkä syöty yksi firma vararikkoon, koska poroleivät olivat vähän liian hyviä. Ystävä, jonka kanssa mietittiin vuosia lähikaupan työntekijän nimeä, jonka kumpikin oli omasta mielestään lukenut oikein. (Minä olin väärässä.)

Nainen, jonka ansiosta Helsinkiin muuttaminen ei aikanaan pelottanut niin paljon kuin se olisi voinut. Tyyppi, joka käski vaihtoon lähtiessään ystäviensä pyytää minua drinkeille, etten olisi yksin. Enkä ikinä ollut, koska Ullanlinnassa ei voinut olla kuin onnellinen. Paitsi sinä yhtenä aamuna, kun poikaystäväni jätti minut, itkin suihkun lattialla ripsarit poskella ja tunnin päästä piti olla valmiina brunssi 15 ihmiselle. Silloin Jonna hoiti kaiken valmiiksi ennätysajassa ja piti huolen, etten koko päivänä uhrannut sekuntiakaan exäni ajatteluun. Sellainen ystävä on Jonna, ja sellainen paikka on Ullanlinna. Nyt jaan sieltä vähän muistoja.

Eiranranta ja termarikahvit kuuluvat yhteen kuin kesä ja kärpäset. Välillä mukanamme oli tuoreita korvapuusteja, jotka toinen meistä oli juuri leiponut, välillä taas huolia ystävän kanssa jaettavaksi. Joskus molempia. Mutta kahvi oli aina kuumaa ja maidolla terästettyä. Rannassa oli usein kova tuuli, mutta harvemmin se jutusteltuamme haittasi.

Mattolaituri eli skumppamesta oli ihan Kaivopuiston, jossa emme muuten juurikaan erästä yhteisöllistä haravointitapahtumaa lukuunottamatta viettäneet aikaa, toisella puolella. Kaivopuistoon taas minun sisäpihani ovelta oli 30 metriä. Mattolaiturin vierestä meni sekä minun että Jonnan lenkkipolku. Tykkäsin 8 kilometrin aamulenkistä (vuoroin juosten, vuoroin kävellen) tyhjällä vatsalla, Jonna taas juoksi 18 kilsaa silloin kun siltä tuntui.

Cafe Carouselin ruoka oli hyvää, mutta terassilla ei voinut viettää aikaa. Riesana oli joko tuuli tai linnut, jotka kärkkyivät makupaloja. Tämä paikka jäi mieleen sellaisena, jossa olisi pitänyt käydä paljon useammin. Suosikkipaikkamme olivat kuitenkin lopulta rakkaan kotikadun varrella.

Kolmosen ratikat muistan ikuisesti. Jonnet ei muista, mutta niinä vuosina, kun asuin Ullanlinnassa, sinne pääsi joko 3T- tai 3B-ratikalla. Joskus vuonna 2013 ratikat muuttuivat ratikoiksi numero 2 ja 3. Tuo ratikkakuva ei ole Pietarinkadulta, vaan Tehtaankadulta, joka kulkee yhtä korttelia kauempana rannasta kuin Pietarinkatu.

Pikku-Mikon kauppa eli oikealta nimeltään K-Market Pietari oli maailman kotoisin lähikauppa. Sen vihannesosasto oli törkeän ahdas ja ihmisten ohittaminen käytävillä pelkkää tuskaa, mutta valikoimista löysi aina sen, mitä tuli hakemaan. Tässä kaupassa olen käynyt pyjamassa, cocktail-mekossa, bikineissä ja shortseissa sekä tietysti Pietarinkatu-vuosien suosikkiasussani eli collegekankaasta tehdyssä Jumpin-haalarissa. Itse kauppias oli legenda, joka tosin isännöi nykyään toista kauppaa, ja ostin jopa hänen fanituotekassinsa, kun muutin pois.

Kumpikin kotini sijaitsi Pietarinkadulla. Asuimme ensin Jonnan kanssa Pietarinkatu 3:ssa (ruskea talo vasemmalla) samaan aikaan, sitten Jonna lähti vaihtoon. Kun hänen tuli aika palata takaisin Suomeen, minä vuokrasin itselleni asunnon osoitteesta Pietarinkatu 2 (punertava talo oikealla). Ulko-oviemme välimatka oli tasan 30 askelta ja tuota väliä kuljimme todella ahkerasti. Jotenkin ehkä koimme, että meillä oli yhdessä iso asunto, joka vaan oli jaettu kahteen eri osoitteeseen. Jonnalla oli kylpyamme, minulla astianpesukone.

Central-ravintolaa rakastin pitkään, varsinkin sen lohikeitto jäi mieleeni. Harmi vaan, että ravintolassa sattui kerran välikohtaus, jonka aikana eräs hyvin töykeä naispuolinen henkilö tuli huutamaan pöytäämme ja käyttäytymään sopimattomasti. Sen jälkeen en ole ravintolaan jalallani astunut. Meni maku ihan täysin, vaikkei ravintolassa ole mitään vikaa. Joillekin vaan pitäisi opettaa käytöstapoja ja ettei kenenkään lempiravintolaa pilata.

Pietarinkadun Sopranos on pitsapaikka, josta haimme aikanaan muuttopitsat. Aika on ehkä jotenkin vääristänyt muistojani, sillä olen varma, että pitsa oli vielä pienempi kuin Saarioisen roiskeläppä, mutta kaikilta lähti silti nälkä, ja muistan pitsan maistuneen maailman parhaalta. Viittaan silti paikan pitsoihin maailman pienimpinä, vaikka olen kerran ostanut sieltä ihan todistetusti täysikokoisen pitsan.

Vieläkö muistat blogini Ullanlinna-vuodet? ♥