“Venaa nyt vähän, serkku! Kyllä sitä riittää meille kaikille.”

Huomio, kissaihmiset! Tämä postaus starttaa matkapostausten sarjan ja sarja aloitetaan tietysti siitä tärkeimmästä osa-alueesta. Nyt on aika naputella kuvapitoinen ylistysvirsi niille ihanille kissoille, joita Kanariansaarilla oli aivan joka kulmassa. Lähtiessämme hotellistamme, jätimme vielä rahaa keräyslippaaseen, jossa kerättiin kolehtia kissojen kastrointiin. Hotellin henkilökuntakin oli sitä mieltä, että mieluummin niitä kissojan leikataa kuin tapetaan. Ihania ihmisiä!<3

Kissoille oli ympäri kaupunkia tehty ruokintapisteitä, jossa ne saivat kuivamuonaa sekä raikasta vettä. Näkyipä ruokapaikoilla tuoreruuankin jämiä eli ilmeisesti ruokinta on hyvinkin aktiivista. Kaupungilla kissat eivät olleet niin kesyjä, että antaisivat tulla lähelle, mutta asuinalueilla ja hotelleissa elävät katit olivat ihan kesyjä. Näin voimmekin siis siirtyä oman hotellimme kissavalikoimaan.

Ensimmäinen hotellilla näkemämme kissa oli valko-oranssi unikeko, joka veteli päiväunia respan viereisessä puskassa. Halemiksi ristitty katti tuli heti puskemaan ja tutkimaan, keitä hotellille kirjautui asumaan. Utelias kissa vietti suurimman osan viikosta respalla vastaanottamassa ja hyvästelemässä asukkaita. Halem rakasti pureskella hellästi varpaita ja sormia. Sitä piti silittämisen sijaan rapsuttaa kuin koiraa.

Iso ja musta Javier taas yllätti meidät miehekkäällä olemuksellaan, johon sen hento ja kimeä ääni ei sopinut sitten aluunkaan. Ei tuo rontti tässä kuvassa näytä isolta, mutta se oli kaksi tai kolme kertaa muiden hotellikissojen kokoinen. Sen takia sitä olikin kiva halia. Siis silloin, kun se ei hengaillut taju kankaalla kylpyammeessamme.;)

Yksisilmäinen Habib oli hyvin arka, mutta leijonamaisen komea kissa. Se ilmestyi välillä kurkistamaan, olemmeko vielä hengissä, mutta ei koskaan tullut kosketusetäisyydelle. Jäin jotenkin kaipaamaan sitä, sillä tahtoisin tietää, että sillä on kaikki hyvin. Jotenkin Habibia kävi sen silmän vuoksi sääliksi, koska silmävamma loi mielikuvan siitä, ettei se ihan pärjää muita kissoja vastaan.:/

Serkku-Mahmud taas edusti rumia, mutta mukavia kissoja. Ainakin, jos matkaseuralaiseltani Sallalta kysytään. Ovela serkku livahti aina asuntoomme sohvan alle nukkumaan ja meinasimmekin pari kertaa lukita sen vahingossa sisään, kun lähdimme kaupungille. Serkun äänikin oli erityisen rohiseva ja ruma, mutta minusta se vain lisäsi sen karismaa.

Voi, Tamer! Tämä ihana kisu oli yksi meille läheisimmistä kissoista ja se tuli monta kertaa päivässä moikkaamaan meitä sisälle. Se nukkui sohvalla, hyllyillä ja ihan kaikkialla kuin se olisi omistanut huoneistomme. Tamer taisi olla se kissa, joka vei Sallan sydämen. Tätäkin kirjavaa kaveria tulee ikävä.

Vaikka (kissa)äidit eivät saisi nimetä suosikki(kissa)lapsiaan, Habibin lapsi oli ehdottomasti minulle rakkain. Se piti kovaa meteliä ja oli vähän arka, mutta rakastuin “pölyhuiskaan” viimeistään siinä vaiheessa, kun se kiipesi syliini kehräämään ja lohduttamaan minua eräänä hieman rankempana matkapäivänä, kun olin saanut huonoja uutisia. Kissoista kuvauksellisin ja suloisin pentu tulee takuulla kasvamaan pitkäkarvaiseksi ja komeaksi kesyleijonaksi.

Mukava, mutta niin kovin kiero Ahmed tuli pari kertaa pimeässä sekoitettua Halemiin. Tällä kissalla oli nimittäin Halemin tavoin pienoinen varvasfetissi, minkä vuoksi se mm. ryntäili maksimekkoni helmoihin ja repi minua sohvan alle järsittäväksi!:D

Siinäpä meillä tärkeimmiksi muodostuneet kissat. Vähän nousee jo pala kurkkuun näitä kuvia katsellessa. Pitää antaa meidän Finskille oikein erityisen iso hali, kun käyn kotona seuraavan kerran. Harmi vaan, ettei sitä taida ehtiä ihan hetkeen tapahtua tämän hektisen aikatauluni vuoksi. Toivottavasti piditte kissapostauksesta, minä ainakin pidin kattien muistelemisesta ja niistä kirjoittamisesta.:)

“Niin. Näin ihania me ollaan!”