Se tunne, kun on tehnyt mittavirheen, eikä se suunnitelma mahdukaan sille varattuun lokeroon. Silloin saattaa tuntua kuin suunnitelmat ja tulevaisuus valuisivat hukkaan kuin sadevesi viemäriin. Sade, josta olen ennen iloinnut, tuntuu nyt nauravan päin naamaa. Tajusittekin jo varmaan, että dramatisointi on minun tapani koettaa asettaa pettymys oikeisiin mittasuhteisiin? Jossakin kohtaa oma itsesäälissä rypeminen alkaa huvittaa ja hyvä idea saattaa iskeä yllättäen. Sitä vaihetta tosin odottelen vielä.

Samalla lailla, kun tupakoitsija stressitilanteessa punnitsee, kannattaako sortua vai ei, minäkin mietin, koettaisinko piristää itseäni äärimmäisin keinoin. Tai no, ihan miten kukakin sellaiset määrittelee. Viinirypäleet sinänsä eivät helpota pettynyttä oloa, mutta kun ne upottaa makeaan, unelmanpehmeään kermavaahtoon, vaikutus on aivan toinen. Päätin antaa itselleni luvan sortua.

Mitä sitten jäi jäljelle? Se olo, kun tajuaa, ettei telkkarissa pyörivä “hyvä ruoka, parempi mieli” -slogan ole ihan vaan tuulesta temmattu, yhdentekevä lausahdus.:)