Paljastuskirja
Blogihaasteita tarttuu haaviini tasaisin väliajoin, mutta olen joutunut panttaamaan uusinta haastetta vähän aikaa. Tilanne on nimittäin se, että olen tehnyt sen verran monta paljastuspostausta itsestäni, että niiden väsääminen alkaa olla haasteellista ilman huomattavaa toistoa. Nyt olen kuitenkin saanut aikaiseksi viisi uutta paljastusta itsestäni. Kakkoskohdan tosin epäilen kertoneeni ennenkin.
- Pyrin aina kaatamaan kahvikuppiin maidon ennen kahvia. En omista tiskikonetta eli joudun tiskaamaan käsin, joten välttelen turhia tiskejä. Kun maidon kaataa kuppiin ennen kahvia, maitokahvia ei tarvitse enää sekoittaa erikseen eli lusikkaa ei tarvita!:D
- Kävelyni paikasta toiseen tai vaikkapa vain lenkillä kestää normaalia kauemmin, koska jouduin kävelemään aina katse tiukasti maassa. Ai miksikö? No siksi, etten tahdo tallata yhtään(!) öttiäistä matkoillani. Madot ja koppakuoriaiset on vielä suhteellisen helppo väistää, mutta muurahaisten kanssa tulee välillä ongelmia. Voisiko joku suurentaa niitä hieman?
- Olen jo tavallaan päättänyt, etten tule koskaan hankkimaan autoa. Pyrin välttämään sitä kaikin keinoin ja valitsemaan asuinpaikkani niin, että voin kävellä kaikkialle tai pakon edessä mennä julkisilla. Pyöräilyllekin olen hiljalleen lämpiämässä
- Sekoan täysin onnesta sateella. Ellen juokse ulos nauttimaan siitä, avaan ainakin kaikki ikkunat ja ovet hetkeksi, jotta raikas sadeilma pääsee sisään. Rankkasateella kuuntelen aina, kun sade osuu kattoon ja toivon salaa, että tulisi ukkonenkin. Helle puolestaan tekee minusta kiukkuisen.
- Olen selvinnyt elämästäni ilman, että yksikään minulle läheinen ihminen on kuollut. Siksi tunteeni kuolemaa kohtaan ovat oudot ja ristiriitaiset. Tavallaan en osaa ajatella sen vakavuutta ja sen aiheuttamaa tuskaa. Toisaalta taas pelkään sitä hysteerisesti, kun en ole koskaan joutunut kohtaamaan sitä. Kissojen muodossa kyllä, mutta jos jo lemmikin menettämisestä toipuminen kestää reilun vuoden, voin vain kuvitella, kuinka pahasti läheisen ihmisen kuolema rikkoo toisen ihmisen. Menipä vakavaksi.:(
Haastan edelleen kaikki muut bloggaajat, joilla alkaa olla hiljalleen vaikeuksia näiden blogihaasteiden kanssa. Go senioribloggaajat!;)
(kuva Marimekko)
Desi
Juuri äsken pyöräillessäni töihin ajattelin, että minulla on vanhemmista jäljellä enää isä ja toinen isoäiti. Eipä siihen läheisen kuolemaan koskaan totu, mutta ajan kanssa tuska helpottaa.
MouMou
Otan osaa.:( (Jotenkin tuntuu kornilta kirjoittaa noin tuntemattomalle, vaikka tarkoittaa sitä sydämestään.)
Kuolema on kyllä siitä kavala, että kaikkien tulee kohdata se joskus. Omalla ja läheisten kohdalla. Miten sellaiseenkin voi varautua? Parasta olisi kai pyrkiä elämään onnellista elämää ja viettämään paljon aikaa läheisten kanssa, kun vielä voi. Mutta silti ajatus menettämisestä kummittelee välillä päässä.:/
lottaaaa
Toisinaan myös toisen kuolema tavallaan helpottaa. Meikäläisen sukulaisista muutamalla on ollut niin paha sairaus, että on tehnyt pahaa katsoa, kun tietää ettei voi tehdä mitään toista auttaakseen. Ja kun tietää että elämää on takana kuitenkin reilusti yli 70 vuotta, toivoo vain että toinen pääsisi pian lepoon eikä tarvitsisi koko aikaa taistella..
Toisaalta taas joskus on tilanne että tietää jo vaikka vuoden tai kaksi että ei sitä aikaa ole enää paljoa jäljellä. Silloinkin kuolemaa on helpompi käsitellä, kun se ei tule täytenä yllätyksenä (vrt. vaikka onnettomuudessa kuoleminen).
Toivottavasti tästä ei saanut käsitystä että käsittelisin läheisteni kuolemaa jotenkin kevytkenkäisesti, se ei ollut tarkoitus. :)
MouMou
Tiedän tunteen. Oma pappa on 93-vuotias ja olen katsellut, kuinka vahva mies alkaa heiketä ja sen oikein näkee, kuinka tämä heikkeneminen ahdistaa ja kalvaa häntä itseäänkin. Joten ymmärrän sen, että jos on aikaa totutella ajatukseen, kuolema voi sattua läheisiin promillen verran vähemmän.
Nelli
Minun isäni kuoli vajaa pari viikkoa sitten ja olen tässä parhaillaan valmistautumassa hautajaisiin. Elämäni vaikein päivä tiedossa :( Omia vanhempia minulla ei enää ole mutta onneksi on vielä rakkaat isovanhemmat, 8-kymppiset mummo&vaari. <3
MouMou
Osanottoni. En voi edes kuvitella tuskaasi. Onneksi mummo ja vaari ovat tukenasi (ja varmasti sinäkin heidän)!<3
Tiia
Mulla oli myös viime kevääseen asti periaate etten koskaan tule ostamaan autoa. Tampereella pääsee joukkoliikenteellä niin sujuvasti paikasta toiseen ja pidempiin matkoihin pystyin lainaamaan vanhempien autoa. Kunnes kesätyöpaikkani aukesi… Kyröskoskelta.
Pakkohan se oli sitten kesäauto ostaa. Ja tietysti siihen autoon kiintyy niin ettei sitä voi syksyllä myydä. Ja sillä ajaa kaikki matkat, koska se vaan on helpompaa eikä tarvitse odottaa bussia. Kuukauden päästä lähden tosin vaihtoon ja siksi auto pitikin alunperin myydä, tosin nyt äiti on ilmoittanut halukkuutensa autoni käyttöön joten siitä ei tarvitsekaan – onneksi – luopua.
MouMou
Se helppous on kyllä plussa, mutta voi jestas niitä ylläpitokustannuksia!:S
Elohopea
hahaa, tuo eka!!! Itsellä on sama juttu – samasta syystä!!
MouMou
Hyvä me!:D
Saija
Rankkasateen ropinaa kattoa vasten on just mahtavaa kuunnella. Ja ukkosella on jotenki niin ihana fiilis!
MouMou
Niin on. Siinä on jotakin rauhoittavaa.:)
Satu
Itse olen menettänyt 11 vuodessa mummini ja molemmat vanhempani, viimeisimpänä äitini, joka oli paras ystäväni<3 niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Olen vasta 24-vuotias. Kuolema on aina iso ja vaikea juttu ja itse olen pyrkinyt pitämään isäni ja äitini ns. mukanani elämässä siten, että ajattelen heidän tarkkailevan menoani pilven reunalta. Olen myös alkanut arvostaa elämää enemmän: se on ainutkertainen ja siitä tulee nauttia, kun se vielä on mahdollista. Koskaan ei tiedä, milloin tämä loppuu.
Elämä jatkuu, vaikka vielä 1,5 vuotta sitten se ei todellakaan tuntunut siltä! :´)
MouMou
Aivan hirveää! Olet kyllä urhea tapaus monen muun lailla, kun olet löytänyt voimia jatkaa ja pitänyt vielä positiivisen asenteen. Ei voi kuin ihailla!<3
Nia
Itsen lähipiiristä on viimeisten seitsemän vuoden aikana tippunut porukkaa…no melkeinpä yksi per vuosi. Jotkut vähän vanhempia, toiset nuorempia. Suurin shokki taisi olla, kun ystävä kuoli kolarissa 2006 23-vuotiaana.
Viime vuonna meidän perheessä kuoli isoisä 59-vuotiaana syöpään. Nyt vasta vuosi sen jälkeen pystyy sanomaan, että on päässyt kunnolla yli asiasta. Ja kyllä se tuntuu, että se elämä jatkuu :D
Itseni kanssa kylläkin huomasin, että mitä enemmän olen ihmisiä menettänyt sitä enemmän olen itse alkanut elää. Tänä kesänä päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja lähteä yksin Eurooppaan kahdeksi viikoksi. Otan myös uuden tatuoinnin ja vihdoin ja viimein myös traguksen. Ensi kesänä olisi suunnitelmissä transsiberian-rata ja Pekingi. Ja ehkä jonakin päivänä jopa Singapore. Eli elämä jatkuu vaikka viime kesänä se ei tuntunutkaan siltä. :)))
Kliseinen kommentti, I know. :(
MouMou
Helpottava kuulla, että elämä jatkuu. Ja ihana, että olet panostanut nyt itseesi. Jotenkin kommenttisi toi valoa tähän päivään.:)
Karoliina
Ihanaa etta löytyi kohtalotoveri noiden ötököiden suhteen! Monesti inhottaa kun on vahan vetta sadellut, silloin varsinkin madot syöksyvat suinpain jalkakaytavia kansoittamaan. Herattaa pienoista kummastusta kanssakavelijöissa kun aika ajoin pysahdyn ja noukin madon/kotilon jalkakaytavalta ja siirran pientareelle :)
MouMou
Aargh, ne madot ovat kuluttaneen tunteja mun elämästäni, kun niitä on pitänyt pelastaa!:D
Selena
Pidin itseäni todella onnekkaana kun en tähän mennessä ollut menettänyt ketään todella läheistä ihmistä. Tilanne muuttui 2 vuotta sitten kun todella läheinen ystäväni ja koulukaverini menehtyi moottoripyörä onnettomuudessa. En osannut käsitellä asiaa enkä edes ymmärtänyt sitä ennen ystäväni hautajaisia. Silloin vasta menetys tuntui todelliselta. Toivon tosiaan ettet ikinä joudu kokemaan hyvän ystävän menetystä. :(
MouMou
Kamalaa joutua kokemaan tuollaista. Ihmismielellä kestä varmasti pitkään ymmärtää, että joku loppullisesti poissa.:(
imlacking
Viimeisestä kohdasta tuli mieleen, miten pienenä oli tosi outoa, kun jonkun saman ikäisen kaverin mummo tai pappa oli jo kuollut joko ennen kun tää kaveri oli syntynyt tai sen jälkeen. Oon ollut vaan kerran hautajaisissa joskus 90-luvulla, kun toisen pappani sisko kuoli. En tuntenut tätä siskoa, ehkä joskus nähnyt. Isän äiti kuoli 2007 (ja oli päälle 90. vuotias).
MouMou
Totta muuten! Musta se oli jotenkin uskomatonta ja järkyttävää, vaikka omakin pappani kuoli ennen syntymääni. Jotenkin se muiden kohdalla oli vaan eri juttu.
MaijuS
Haha, sukulaissieluja :D Vähänkö tuota mun kahvijuttua aina töissä ihmetellään :D
MouMou
Sehän on vain merkki älystä!;)
Paolus
Kun (luonnollisen) läheisen kuoleman kokee kerran, aika muuttaa sen valtavaksi voimavaraksi. Tapahtunutta työstäessä täyttää voimavaroja ja ymmärrystä seuraavaa pakollista läheisen menettämistä varten. Ymmärrys tuo myös rauhaa.
Elämä jatkuu ja on silti ihanaa! :)
MouMou
Olen kuullut tuon joskus aiemminkin, mutta näin ennakoivasti se kuulostaa vaikealta ymmärtää. Pitää vaan koettaa pysyä sitten vahvana.:)
petra
itsekin selvisin ilman läheisen kuolemaa edellisviikkoon asti, jolloin mummuni kuoli. huomenna hautajaiset, en ole sisäistänyt asiaa todellakaan enkä usko sitä todeksi :( ihan kamalaa, en haluaisi ajatella sitä. pahin pelkoni onkin läheisen menettäminen, ei ollut kiva katsoa vierestä kun lukion toisella kaverini pitkäaikainen (ala-asteelta asti yhdessä!) poikaystävä kuoli onnettomuudessa, se oli aivan hirveätä…
mutta kesäsade on kyllä ihana ja niiin raikasta :) silloin tekis vaan mieli hengittää sitä sadeilmaa kokoajan!
MouMou
Kamalaa! Otan osaa.:( Hirveästi voimahaleja sinnekin!<3
Sinna-Riikka
Toi neloskohta pitää minunkin kohdallani paikkaansa, rakastan sadetta! Sen ääntä, tuoksua ja raikkautta. Itsekkin aina salaa toivon kunnon ukkosmyräkkää sateella, salamat on kauniita vaikka niistä on välillä suurtakin haittaa kun iskevät vääriin paikkoihin.
MouMou
Samaa mieltä!<3
JMP
Minäkään en pidä helteistä ja rakastan enemmän kesäsäteita ja ukkosia. VOiko olla mitään ihanampaa kuin sateen ropinan ääni ja se sateen tuoksu, aah!
Itsekin olen samanlainen, että yritän välttää etanoiden, kastematojen, kasvamaton ja koppakuoriaisten (ja loppukesällä pökkyräisten kimalaisten) päälle astumista ja usein vielä aikuisiälläkin siirrän niitä auto-ja pyöräteiltä keppien avulla syrjemmäs tien viereen tai nurmikolle. Tosin muurahaisista ja hämähäkeistä en niinkään välitä, koska niistä on liian traumaattisia kokemuksia. Mutta aina mielummin poistan asunnostani ötökät pihalle sen sijaan että tappaisin ne. Heikkouteni on vesisaaveissa tai muissa vesi”ansoissa” räpiköivät hyönteiset, jotka on aina pakko pelastaa hukkumiskuolemalta! Vaikka rakastan kesäsadetta, sateen jälkeen koittaa myös pelottavat ajat, kun etanat ja kastemadot valtaavat asfaltilla päällystetyt tiet ja joudun näkemään niin paljon joukkokuolemaa liikenteessä, jaiks!
Minulla on sama juttu. Vaikka olen jo kohta kolmekymppinen, minäkin olen välttynyt kaikilta läheisten ihmisten kuolemalta. Isovanhempani kuolivat silloin kun olin niin nuori, etten sitä osannut surra. Sen sijaan olen menettänyt jyrsijäystäviä, rakkaan kissan sekä kaksi rakasta koiraa. En ole vieläkään toipunut lemmikkieni kuolemasta, vanhimman koirani menetin 1,5 vuotta sitten.
Lisäksi myös auto-kohta koskettaa minuakin. En aio itsekään koskaan hankkia autoa, koska haluan mielummin suosia julkisia sekä rakastan pyöräilyä.
MouMou
Sateen tuoksu on niin ihana, että tahtoisin sitä pullossa!<3
Nimim. myös hukkumiskuolemalta ötököitä pelastava sielunsisko :)
nasu86
äitini kaataa myös maidon ensin kuppiin :)
itse ajoin kortin vasta 20 vuotiaana ennen sitä uhosin etten koskaan aja korttia mutta kuinkas kävikään :D
itse kävelisin ja pyöräilisin jos asuisimme keskellä kaupunkia jossa käymme töissä….itse olen kyllä pyörällä taittanut matkan muutamaan kertaan huomennakin olisi tarkoitus…työajat on vain sellaiset ettei aina huvita polkea =) 06.00-24.00 ollaan auki. työajat siis sen mukaiset.
itsellä kummitätini kuolema oli kova paikka mutta siitäkin päässyt jo yli….tottakai häntä aina silloin tällöin ajattelen mutta hänen tapauksessaan oli parempi näin.2 kertaa ärhäkkä kasvain päässä.:(
itsekkään en mistään super helteistä perusta on vaan kaamee olo koko ajan.max. 20 astetta vielä menee.
itse tykkään myös sade ilmasta mutta ilman ukkosta kiitos :D
MouMou
Tuo on kyllä paha, jos on jokin pakottava tekijä, ettei voi kävellä tai pyöräillä. Tai vaikka rullaluistella! Se olisi mahtava startti päivällekin.:)
nasu86
rullistelu on kivaa ja tekis mun reisille hyvää mutta mun lonkat kipeytyy ihan sikana! :(
nuorempana kaaduin rulliksilla ja polvessa on yhä arvet siitä.
MouMou
Niillä voi saada kyllä pahaakin jälkeä aikaan.:/
Tiia
Multa on kuollut molemmat mummot, mutta kumpaakaan en oikeastaan edes tuntenut. Toinen kuoli, kun olin kolme eli en muista yhtään mitään. Toisen kuolemasta taitaa olla kuutisen vuotta. Totta kai se suretti ja tuntui todella, todella pahalta, ja hautajaisissa vollotin hysteerisenä, mutta silti en usko että tiedän millaista on menettää oikeasti joku läheinen. Ja se kyllä pelottaa, koska ikinä ei kuitenkaan voi tietää kuka täältä seuraavaksi lähtee ja milloin. :(
MouMou
Sepä siinä. Tavallaan koko ajan leijuu tumma varjo päällä, mutta siitä ei saisi huolehtia. Ristiriitaista.:/
RagDoll
Itse en omista edes ajokorttia ja tuskin tulen koskaan hankkimaankaan. ;)
Olin samanlainen lapsena, rakastin sadetta. Nykyään rakastan sitä tuoksua, sateen jälkeen, mutta aurinko voisi paistaa 24/7 ja ikuinen kesä kelpaisi myös. ;)
MouMou
Itsekin mietin välillä, oliko kortti ihan tarpeellinen. Kesätöissä sitä tarvitsi parina kesänä, joten kaipa se sitten oli.:)
ellivee
Itse koin melkoista helpotusta kun menetin ensimmäisen kerran läheisen. En menetyksestä tietenkään vaan siitä, että tunsin vasta sen jälkeen kuoleman olevan osa elämää. Ennen sitä minullekin kuolema oli kamala pelottava peikko ja niin kaukaisen ja vieraan tuntuinen. Läheisen menettäminen tuo kuoleman “lähelle” ja kun siihen tutustuu niin surusta huolimatta se tuntuu myös lohdulliselta kun suurin tuska helpottaa – elämä on entistä merkityksellisempää ja täydempää.
MouMou
Ymmärrän tuon ajatuksen täysin. Nyt kuolema on vain mörkö eikä oikein tiedä, kuinka siihen suhtautuisi.:/
-SL
Ihmiset lähtevät mutta muistot jää, siis että ihmiset jää sydämeen ja muistoihin eikä niistä muistoista tarvitse ikinä luopua! se ajatus kannattaa pitää mielessä se piristää koska vaan:)
MouMou
Totta turiset.:)