Tarkoitukseni oli antaa näiden ajatusten hautua viikonlopun yli, mutta kun istahdin sohvalle aamukahvin kera, ajatukset alkoivat virrata. Niinpä otin läppärin syliin ja naputtelin ajatukseni ylös. Siihen meni aika tasan kaksi tuntia. Aiheena on siis blogini, sen sisältö ja se, miten lukijat kokevat sisällön. Jälleen kerran korostan, että tämä on kirjoitettu minun blogistani ja minun näkökulmastani, koska en voi puhua yhdenkään muun bloggaajan suulla. Paitsi yhdessä kohdassa, koska kyseisestä aiheesta olemme puhuneet keskenämme.

Tähän alkuun sopii muuten vetää esiin se naurettava ja ah, niin väärinkäytetty narsisti-kortti, jota joskus bloggaajille tarjotaan. Eihän yksikään bloggaaja voi olla muuta kuin sairaalloisen itserakas ihminen, koska hän kirjoittaa aina itsestään! No hei, kenen muun elämästä voi olla niin paljon sanottavaa ja näytettävää kuin sen tyypin, jonka elämää elää päivästä toiseen. Tajuattehan te, että narsismi ei ole luonteenpiirre, vaan psyykkinen häiriö eli sairaus! Sitä paitsi jokaisessa ihmisolennossa tällä planeetalla on itserakkaita piirteitä. Se pitää meidät hengissä.

Sitten niihin kommenteissa näkyneisiin pointteihin ja ajatuksiin. Aloitan heti siitä viime aikojen kuumasta perunasta eli mainonnasta, koska siitä ei ole niin paljon sanottavaa. Tästä aiheesta on nykyään vaikeampi puhua yleisesti, kun osa bloggaajista bloggaa ns. itsenäisinä ja osa kuuluu johonkin klaaniin. Jos joku ei ole lukenut blogiani kauaa, niin tiedoksi siis, että Indiedays (jonka alla minäkin bloggaan) on kattosivusto, joka ei vaikuta blogien sisältöihin. Indie myy mainostilaa blogien sivupalkkeihin ja etusivulle, mikä mahdollistaa sen, että bloggaajat saavat korvauksen bloggaamisen käytetystä ajasta ja energiasta. Meillä on myös yhteistyökampanjoita, joista kirjoitamme blogiinkin sisältöä, mutta niihinkin voi itse vaikuttaa eli ketään ei koskaan pakoteta mihinkään. Ja kun syitä Indieen suostumiseeni kysellään kuitenkin usein, niin voin vielä kerran sen sanoa. Minusta olisi ollut typerää olla suostumatta, kun vaihtoehdot olivat, että bloggaan normaalisti tai että bloggaan normaalisti ja saan siitä korvausta ja muuta kivaa.

Noiden Indien kautta tulevien mainosten lisäksi minulle lähetetään tuotteita ja saan kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Hyvin harvat firmat ehdottavat kirjoittamista enkä kyllä yleensä suostu sellaisiin “jos lähetetään sulle tää, kirjoitat sit siitä kans” -juttuihin. Saan valita vapaasti mitä sanon ja mistä tuotteesta. Välillä esitetään epäilyksiä, että kirjoitan kaikista tuotteista, joita saan, mutta voin kertoa, että jos tekisin niin, te kyllä tietäisitte sen. Postaisin nimittäin 5 kertaa päivässä ja jokainen postaus olisi tuotearvio. Mistä tulikin mieleeni, että aina, kun tulee hiljaisempi kausi tuotteiden suhteen (joko niiden vastaanottamisen tai niistä kiinnostumisen suhteen), aletaan kysellä, että voisiko taas tulla tuotetestauksia. Te siis, joista “mainostus” on hanurista, ottakaahan huomioon, että osa ihmisistä kokee nämä testaukset hyvinkin hyödyllisinä. Mitä väliä sillä on, onko se tavara itse ostettu vai saatu, jos siitä tykkää ja sen kertoo blogissaan?

Mitä blogistani sitten löytyy ja mitä ei. Kuten moni kommentoikin, en kuulu niihin bloggaajiin, jotka eivät kirjoita blogissaan mitään elämän kököistä päivistä ja vastoinkäymisistä. Olen monessa haastattelussa sanonut, että voisi olla jopa parempi, että bloggaajat, jotka ovat päättäneet kertoa elämästään paljon, kertoisivat sitten myös niistä huonoista päivistä. Ymmärrän nimittäin sen, kuinka jossakin vaiheessa saattaa tulla jotenkin huijattu olo, kun bloggaaja vaan hehkuttaa elämää päivästä toiseen. Pienissä määrin toivoisin, että useampi bloggaaja kertoisi, että inssi reputettiin ensimmäisellä yrityksellä eikä vain salaa ajaisi sitä uudelleen ja kertoisi sitten, että sainpa muuten auton vanhemmiltani lahjaksi, kun autokoulu meni niin nappiin. Inhimillisyys on se, mitä saisi blogimaailmassa olla enemmän. Tai ehkä olen vaan niin tavis, etten ole tajunnut,että osa ihmisistä ei epäonnistu koskaan.

Todella henkilökohtaiset asiat, kuten mahdolliset perhekriisit ja muut sitä intiimiystasoa, jätän omasta blogistani pois, koska en tahdo sekoittaa muita ihmisiä blogiini. Jos taas jokin kriisi koskee vain minua, päätyy se yleensä myös teidän luettavaksenne. Avautuminen kuitenkin helpottaa oloa niin monessa asiassa, että koen sen jopa terapeuttisena. Plussana saan usein toisen ihmisen näkökulmasta neuvoja, joita itse ei edes tullut ajatelleeksi. Olen kuitenkin useasti sanonut, että pyrin pitämään tämän sellaisena positiivisena paikkana eli tavoitteeni on pitää ne turhat kiukuttelupostaukset minimissä.

Oli muuten mukava lukea, että niin moni kommentoija koki blogini sisällön rehellisenä ja maanläheisenä eli iloitaan kun on aihetta iloon ja mökötetään kun mökötyttää eikä feikata tunnetiloja. Laajaa aihepiiriä postauksissa kiiteltiin, mikä on hyvä, sillä en tykkää rajata täältä pois jotakin, mistä tykkäisin kirjoittaa, mutta mitä epäilisin lukijoiden kannalta epäkiinnostavaksi aiheeksi. Jännä, miten joillakin keskustelupalstoilla blogiani haukutaan arkiseksi, mutta se arkisuus on yksi niistä asioista, jotka saavat ehkäpä eniten kiitosta lukijoilta. Kiitosta sai myös aroista ja intiimeistä asioista puhuminen. Siihen pyrinkin, joten ihana kuulla, että olen onnistunut pyrkimyksessäni.:)

Miten kaikki on muuttunut, vaikuttaa minusta merkittävästi siihen, miten blogeihin asennoidutaan. Muutama lause nostaa niskakarvani pystyyn aina, kun niihin vedotaan. “Joka leikkiin ryhtyy…” Niinhän se on, mutta mietitäänpä hetki, miten tähän päädyttiin. Silloin, kun minä ja kourallinen muita bloggajia aloitimme bloggaamisen, tämä ei ollut oikeastaan edes harrastus. Lukijoita oli parikymmentä, siis viikossa! Jotenkin tuntuu hassulta, että kun on tehnyt tätä touhua kohta neljä vuotta, edelleen joku kehtaa vedota siihen, että olen aikanaan valinnut sen tien, että blogistani tulee suosittu.

Voin kertoa, ettei varmaan yksikään silloin aloittanut bloggaaja osannut edes haaveilla siitä yli sadasta lukijasta viikossa. Eli ei, minä en missään vaiheessa valinnut suosittua blogia. Valitsin, että kestän lukijamäärien kasvupyrähdyksen, kun se minut yllätti, ja valitsin, etten annan suurien lukijamäärien muuttaa sisintäni ja periaatteitani. Minun näkökulmastani olen blogannut vuosia ja sinä aikana bloggaamisen sääntöjä, normeja ja etiikkaa on muutettu. Olen tavallaan kirjoittanut työsopimuksen, kun olen alkanut blogata, mutta tätä sopimustapa muutellaan työsuhteen aikana ihan miten sattuu, koska maailma muuttuu. Eikä meiltä bloggaajilta juurikaan kysellä lupia muutoksiin. Asiat vain päätetään.

Tottahan sitä voisi lopettaa vaikka heti, mutta en halua. Koetan siis sopeutua näihin uusiin tuuliin ja toivoisin, että tekin voisitte koettaa tehdä niin. Blogit ovat muuttuneet vuosien varrella, samoin bloggaajat. Lukijoidenkin pitäisi siis päivittää tietonsa. Ymmärsin mainosnillityksenkin silloin, kun se oli uusi juttu, mutta nyt sen pitäisi jo olla arkipäivää. Aikanaan se oli tabu, josta ei tiedetty sen kummempaa. Oli vain epäilyksiä ja epätietoisuutta. Nyt piilomainontalaki on nostettu pöydälle, bloggaajat ovat solmineet rehellisiä sopimuksia ja kaikesta kerrotaan avoimesti. (Tiedän, että on pari erityistapausta, joita nämä lait eivät kiinnosta. Uskokaa pois, ne bloggaajat ovat muiden bloggaajien silmätikkuja.) Minusta tuntuu hyvin oudolta, että mainontaa paheksuttiin vähemmän silloin, kun se oli epämääräistä eikä edes noudattanut Suomen lakia. Heti, kun se muuttui rehelliseksi ja toisten osalta jopa bisnekseksi, siitä tuli pahaa. Eikö nyt jo voitaisi hyväksyä sitä faktaa, että toisissa blogeissa on enemmän yhteistyöjuttuja kuin toisissa. Ei sen pitäisi tehdä blogista huonoa, erilaisen vaan.

Kuinka ison osan blogi minusta näyttää ja kuinka realistinen se on? Totuushan on se, että minun tapauksessani pintaraapaisu olisi liian laimea termi, mutta ei täältä kokonaista Iinaa voi kasata. Te tiedätte minusta paljon, mutta on myös totta, että voin itse päättää, mitä täällä kerron ja mitä en. Tavallaan mietin asian niin, että tunnette blogi-Iinan (eli Moksun) kokonaan, mutta sitä oikeaa Iinaa vain osan. Ja tämä ei siis tarkoita sitä, ette se blogi-Iina olisi rehellinen ja realistinen. Se on osa minusta, jonka tunnette kokonaan. Melkein teki mieli piirtää tähän prosenttiosuuskaavio, mutta en jaksanut!:D Rehellisesti sanottuna on jotenkin suloista, kun tulette kertomaan itsestänne ja elämästänne minulle kuin ystävälle. Tunnen saaneeni blogin kautta ison lauman ystäviä, joille voi puhua niistä asioista, jotka eivät välttämättä IRL-ystäviäni niin kiinnosta. Siksi ehkä ahdistun joskus siitä, kun tajuan, etten voi miellyttää kaikkia. Toivepostauksia toteutan, mutta kun yksi pyytää lisää reseptejä ja toinen vähemmän niitä, tunnen itseni joskus avuttomaksi, kun olisi tietysti kiva, että mahdollisimman moni viihtyisi seurassani.

Ja niille muutamalle, jotka neuvoivat, ettei minun kannattaisi miettiä, mitä minusta ja blogistani ajatellaan, iso kiitos. Minulla on välillä taipumusta miettiä ja vatvoa asioita liikaa. En enää tee sitä niin usein, mutta muutaman opinnäytetyön selailu eilen jotenkin käynnisti tällaisen kumman itsetutkiskelun. Ehkä syväanalyysi blogista tekee hyvää vaikkapa kerran vuodessa. Joku kyseli myös tunteistani omaa avoimmuuttani kohtaan. En koe, että ahdistuisin, vaikka tiedän, että moni kadulla vastaan kävelevä tietää minusta paljon. Pyrin jättämään blogin ulkopuolelle ne pahat asiat, jotka voitaisiin käyttää minua vastaan. Normaalit faktat, kuten hiusvärini, ehkäisymenetelmäni ja vaatekokoni saa rauhassa tietää vaikka koko Suomi.

Yhden pointin tahtoisin vielä tähän loppuun kirjoittaa. Nimittäin sen, että bloggaajat ovat todellakin vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät ole bloginsa vuoksi asiakaspalveluammatissa. On täysin sama, kun haukkuisit kadulla jollekin hänen ulkonäköään päin naamaa, jos haukut bloggaajaa hänen blogissaan. Kadulla ihminen voi vaan puolustautua, mutta meille sitä ei sallita. Monesti vedotaan siihen, että jos pitää julkista blogia, pitää hyväksyä se, että voi saada millaisia kommentteja tahansa. Selvä, ihan ok. Voisitteko te sitten hyväksyä samalla lailla sen, että jos jättää kommentin julkiseen blogiin, jota pitää ihminen, jolla on tunteet, siihen kommenttiinsa voi saada millaisen vastauksen tahansa. Ja yhtälailla sen pitää olla “ihan ok”. Samaan syssyyn voisin antaa erään kultaisen neuvon. Jos joku blogi/bloggaaja aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja ärsytystä, kannattaa lopettaa kyseisen blogin lukeminen. Miksi lietsoa turhaan negatiivista energiaa, kun voi keskittyä niihin asioihin, jotka miellyttävät?

Nyt tiedätte, mitä minun päässäni liikkuu. Olisikohan pitänyt jakaa tämä postaus osiin, kun tätä tekstiä vaan tulee ja tulee. No, selvisitte näköjään loppuun asti ilman ähkyä, joten ehkä tällainen maratonpostaus on ihan ok kerran elämässä. Mutta kuten eräs vakiokommentoijani (rakastan teitä kaikkia) eilen kommentoi:

“Jos annettaisiin blogien elää vaan omaa elämäänsä ilman syväanalyysejä tai tutkimuksia, ainakaan menemättä yksilötasolle johtopäätöksissä eli vetämättä tulkintoja bloggaajasta.”