Tuijotan vielä hetken tuota kuvaa itsestäni ennen kuin alan avautua. Poikani nappasi kuvan viikonloppureissullamme, kun fiilis oli hyvä eikä huoli painanut mieltä. Päästäpä takaisin tuohon tunnelmaan. Isoin toiveeni tällä hetkellä olisi vastata tuttujen mitäkuuluisiin, ettei oikein mitään. Ihan arkea vaan. Tilanne ei kuitenkaan ole lähelläkään sellaista. Saimme juuri muuton kaksiosta kolmioon lähes päätökseen. Vielä pitäisi hankkia muutama lipasto, jotta saamme viimeiset laatikot purettua, koska uudessa kodissa olikin hieman vähemmän säilytystilaa. Muutosta ja alkavasta avoliitosta on hyvä fiilis.

Kämpästä sen sijaan alkaa löytyä pieniä vikoja, joita hampaat irvessä listaan. Keittiön hanasta tulee kylmää vettä vain, jos siitä ensin laskee useamman minuutin lämmintä. Tosi ekologista. Jääkaappi pulputtaa ja pulisee, minkä ehtii. Kylppärin lattiakaivo tulvii lattialle. Telkkarin kuva särisee ja värisee, vaikka antennijohtoa vekslaa ja asettelee, minkä ehtii. Vähän kieltämättä tuntuu kuin universumi tökkisi sormella kylkeen ja nauraisi vieressä. Sammuttelen pieniä tulipaloja toinen toisensa perään.

No mutta, ei oo pahoja ongelmia? Eiväthän ne lopulta olekaan. Tässä taustalla on vaan isompi ahdistus, joka saa pienetkin tuntumaan erityisen pahoilta. Päivätyöni päättyi virallisesti kaksi päivää sitten, joten olen työtön. Se tietysti käynnisti sekä pienoisen taloudellisen paniikin että epävarmuuden siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Tällainen uutinen keskellä muuttoa tuntui homeiselta rätiltä vasten kasvoja, sitä ei kuitenkaan voitu välttää mitenkään. Mutta kouluttaudunko seuraavaksi lisää tai ihan uudelle alalle? En, ei ole varaa olla opiskelija äitinä ja ruuhkavuosien keskellä. Nostanko tukia ja möllötän vaan? En, sillä olen pelannut korttini niin “hyvin”, etten ole oikeutettu tukiin. Tähän en tarvitse neuvoja, kaikki kortit on tarkistettu. Haenko sitten paniikissa uutta työtä viestinnästä yrityksiltä, joiden arvot kohtaavat omieni kanssa. Todellakin!

Olen tällä hetkellä toisella kierroksella 1-3 työpaikassa. Riippuu hieman, miten se lasketaan. Sanotaan vaikka, että prosessi on vielä kesken kolmessa paikassa. Yhdestä sain suoran hylkäyksen, toisesta taas ei kuulu mitään eikä tiedusteluihin vastata. Omimmalta työltä tuntuu tällä hetkellä se, jonka mukana tulisi muutamia ns. pakollisia työpäiviä Tampereella, tuossa suosikkikaupungissani. Sieltähän nämä kuvatkin ovat, sillä olemme pojan kanssa vierailleet Tampereella viime kuukausina aika tiheään.

Tahtoisin uskoa naiivisti, että universumi järjestää minulle työn, johon minun kuuluukin nyt päätyä. Realisti sisälläni kuitenkin tuijottaa pankkitilin saldoa ja kiristelee hampaita. Onneksi sain taktikoitua niin, että pärjään vuoden loppuun ilman uutta ansiotyötä. Ei, en ole rikas tai säästänyt niin paljon rahaa jollekin säästötilille, vaan maksan aina veroja mätkyjen pelossa sen verran liikaa, että vetämällä veroprosentin nollaan, pelastin loppuvuoden. Se vähän helpottaa oloa, mutta kaipaisin kyllä jonkinlaista mielenrauhaa ja arkea, joka ei sysää eteeni kasaa kiukuttelevia kodinkoneita.

Sellaisia kuulumisia! Mitäs sinne? Ette sattuisi viestintäjohtajaa, someasiantuntijaa tai yhteisömanageria tarvitsemaan? Takaan parhaat isivitsit ja korkean työmoraalin! 😅