Berliinissä oli koko ajan sellainen olo, etten oikein kuulu sinne. Laajan olutvalikoiman äärellä mietin, että joku muu olisi takuulla innoissaan, kun voisi maistella edullisesti erilaisia oluita. Graffitiseinien edessä ajattelin, että voisihan tässä ottaa vaikka yhdet asukuvat, mutta nyt ei jotenkin sykähdytä sen enempää. Siinä, missä joku ajattelisi, että Berliini on karu, mutta omalla tavallaan kaunis, minä mietin, että voinko sanoa ääneen, että paikka oli minusta lähinnä surullinen ja epäsiisti. Se alue, jolla asuimme, ja ne alueet, joiden läpi kolmen päivän aikana eri syistä ajoimme. Onko kaikkien pakko viihtyä Berliinissä?

    

pusero – H&M

farkut – H&M

laukku – Rebecca Minkoff

kengät – Maison Martin Margiela form H&M

Matka sai minut pohtimaan sitä, miten Instagramin kulta-aikana ne positiiviset asiat voivat korostua liikaakin. Kun kuvissa näkyy pieni pätkä maalattua seinää, tuleeko kuvaa katsovalle mieleen, että kuvasta on ehkä rajattu pois rikottu viinapullo ja maassa lojuvat sukkahousut? Kun katselee näitä hyvinkin vihreitä kuviani, ymmärtääkö ihminen, joka ei ollut kuvaushetkellä paikalla, että tuolla alueella piti koko ajan hengittää suun kautta, sillä joki, joka oli kaunis ja jonne halusin risteilemään, suorastaan lemusi välillä?

Eivätkä nämä ajatukset koske vain tätä matkaa, vaan ihan yhtä lailla on helppoa unohtaa, että sitä kaunista kahvikuppia kuvassa voi pidellä ihminen, joka on edellisyönä itkenyt silmänsä punaisiksi. Rakastan selata kauniita kuvia, mutta jos minä, joka tiedän kaiken siitä, ettei kuva kerro koko totuutta, lankean välillä ansaan ja kadehdin kollegaani, jonka elämä vaikuttaa täydelliseltä, kuinka joku, joka on vasta kasvamassa some-maailmaan, voisi muistaa sen, että asioilla on monta puolta.

Saatan nyt kuulua vähemmistöön tänä hehkutuksen ja hyvän mielen aikana, mutta otan sen riskin. Matkaviikonloppumme oli melkein täydellinen, siitä ei pääse mihinkään. Ruoka oli hyvä, matkaseura parasta ja juhlat olivat napakymppi. Olen kiitollinen, että pääsin kokemaan jälleen uuden maan ja uuden kulttuurin. Joka päivä nauroin poskilihakseni kipeiksi enkä hetkeäkään ajatellut, etten tahdo olla tuolla matkalla. Nyt vaan kävi selväksi, etten koe minkäänlaista kaipuuta palata Berliiniin. Siinä on myös syy, miksi videopäiväkirjoista tuli aika lyhyet. Niitä asioita, jotka olisivat saaneet sydämeni sykähtämään hyvällä tavalla tuossa monien suosikkikaupungissa, ei vaan tullut vastaan kovin paljon.

Oletko koskaan pettynyt matkakohteeseen, joka tuntuu hurmanneen kaikki muut?