Auringonpaiste tuntuu silmissä aivan liian kirkkaalta. Ilmassa leijuu outoja hipsuleita. Kävelen illalla kampaajalta kotia kohti vanhan ystäväni kanssa. Sellaisen, jonka kanssa lintsattiin epäorgaanisen kemian luennolta, jotta voitiin mennä pilates-tunnille ja pumppiin. Ja ehkä vielä flow-tunnille niiden jälkeen. Kelluttiin uimarenkailla siideritölkit käsissä ja peitettiin illalla palanut iho glitterillä. Yritettiin poistaa sitkeää hikkaa, silloin on ihan okei huutaa kaverille kesken luennon: “PÖÖ!”

 

Alustukseni selittää ehkä, miksi nämä kuvat ovat vähän levottomat. Tietyn ystävän kanssa on vaikea pysyä paikallaan tai vakavana. Joskus tulee ikävä niitä aikoja, kun kaikkein läheisin ihminen ei ollut perheenjäsen, vaan ystävä. Tai no, ystäväkin voi olla perheenjäsen, kun ystävyys on syventynyt sille tasolle. Ihme avautumiseksi menee taas.

Nämä kuvat otettiin oikeastaan siksi, jotta saisin kirjoittaa uudesta hiusväristäni, mutta eilisen postauksen kuvassa väri näkyy kieltämättä paljon paremmin. Ehkä tässä postauksessa voisin keskittyä kehumaan neuletakkiani*, jota löytyy myös sinisenä ja muutamassa eri vaaleanpunaisen sävyssä. Tämä on puuvillaa ja niin ihana, että tahtoisin muuttaa asumaan tämän sisään. Saman merkin poncho jäi heittämällä kakkoseksi.

toppi – Guess by Marciano

leggarit – KATRI NISKANEN

neuletakki  – Odd Molly* (saatu)

kengät – Couleur Poupre (saatu)

Pahoittelut tästä sekavuudesta jutuissa. Meillä sattui perhepiirissä kuolemantapaus enkä oikein osaa käsitellä tätä asiaa. Siksi kirjoitan joka päivä jotakin. Jotta pysyn kiireisenä. Yritän valvoa illalla myöhään, etten unta odotellessa ehdi vatvoa asioita. Jotenkin mietin, että hautajaisten jälkeen voin päästää irti surusta, mutta siihen asti olen kuin ympärilläni pyörisi muriseva, vihainen koira, jota koetan parhaani mukaan olla huomioimatta. Iloiset kuvat kompensoivat surullista mieltä tai jotakin. Eiköhän tämä tästä.

Oikeastaan en tahdo puhua aiheesta, mutta tuntuu epäreilulta olla selittämättä mitään. Ehkä ymmärrät.

(*kaupallinen linkki)