Elämän pienet onnenhetket. Xenia kirjoitti niistä vähän aikaa sitten ja samaistuin hänen postaukseensa niin, että pysähdyin hetkeksi eräänä aamuna miettimään omaa elämääni. Se tunne, kun pyrkii koko ajan aktiivisesti kohti jotakin, mikä ei välttämättä edes tee onnelliseksi ja ole itse asetettu maali. Se tunne on paha tunne. Löysin kummallisen rauhan ja harmonian, kun olen kuunnellut itseäni ja omia toiveitani sen sijaan, että annoin ystävieni, perheeni tai yhteiskunnan määrittää, mitä minun olisi muka pitänyt olla. Miksi opiskella ammatti, jossa ei halua työskennellä? Miksi haaveilla perheestä, jos ei oikeasti halua sellaista vielä?

Mietin, miten päädyn kirjoittamaan tästä aiheesta aina muutaman viikon välein blogiini. Syy on ehkä siinä, että vaikka löysin oikean polun ajatuksilleni, ympäristö koettaa koko ajan käännyttää minua takaisin sille “ideaalipolulle”. Tiedän, että moni tahtoisi kävellä siltä pois, kokeilla toista reittiä tai jopa tehdä u-käännöksen, mutta se ei ole helppoa, kun muut polulla kävelevät repivät sinne takaisin ja tönivät mukanaan eteenpäin. Siksi tahdon kirjoittaa aiheesta ja kannustaa kohti muutosta. Muuttakaa pois kaupungista, joka ei tunnu kodilta. Jättäkää kumppani, joka ei kohtele teitä hyvin. Vaihtakaa työ, joka ahdistaa teitä päivittäin. Se on ihan sallittua.

Sen sijaan siis, että olisin valmistunut kemistiksi, asuisin yhdessä avomieheni kanssa kaupungissa, jossa on viihdy, ja viettäisin aikaa ihmisten kanssa, jotka väittävät olevansa ystäviäni, mutta eivät oikeasti ymmärrä minua, vaan haukkuvat selkäni takana, olenkin nyt tässä. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa asiakaspalveluammatissa, kirjoitan toisensa työnäni asioista, joista pidän, nautiskelen sellaisten ihmisten seurasta, jotka täydentävät lauseeni ja lukevat ajatuksiani. Rakkausmielessä olen yksin, mutta en yksinäinen. Viihdyn rauhassa eikä kukaan ahdista ja koeta muuttaa minua joksikin, mitä en ole. Tämä kaupunki ei tuomitse minua. Nämä ihmiset eivät tuomitse minua.