Nämä signeeratut kirjat säilytän aina
Ah, kevättalven valo! Mikä ihana tunne, kun työpäivän jälkeen on vielä energiaa napata muutama valokuva ja avata oma läppäri. Tuli nimittäin mieleen, etten ole vielä kertonut täällä eräästä tapauksesta, joka sattui tammikuussa, kun Samuli Putro saapui toimistolle signeeraamaan kirjojaan. Meillä signeeratut kirjat tarkoittavat sitä, että kirjailija ja joskus myös kuvittaja, kirjoittaa nimikirjoituksensa oman kirjansa etusivulle. Joskus harvoin mukana voi olla pieni tervehdys, mutta jos nimikirjoituksia pitää kirjoittaa satoja tai tuhansia, tervehdyksistä luovutaan yleensä jossakin vaiheessa.
Olen tuottajantöideni ohessa tavannut kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla, kirjakaupalla, toimistolla ja tapahtumissa. Yleensä tiedän jo etukäteen tapaavani kirjailijan, joten nappaan mukaan jonkin itselleni merkityksellisen teoksen häneltä omasta kirjahyllystäni. On kyllä käynyt niinkin, että olen hymyillyt kaupalla leveästi ohitseni kävelevälle naiselle ja tajunnut muutama minuutti myöhemmin, että perhana, se oli muuten Elizabet Strout. Enkä pyytänyt nimmaria! Mutta seuraavaksi esittelemiini kirjoihin pyysin.
Nämä signeeratut kirjat säilytän aina
Oikeastaan ne erityisimmät signeeraukset ovat aina omistuskirjoituksia, koska niissä lukee vastaanottajan eli kirjan omistajan nimi. Itselleni erityisin sellainen syntyi kirjaimellisesti uskomattoman tilanteen myötä. Avustin Putron signeeraustapahtumassa kustantamolla ja kun koko valtava kirjapino oli käyty läpi ja pakattu laatikoihin, uskaltauduin kysymään, ehtisikö kirjailija kirjoittaa minulle kirjaani omistuskirjoituksen. Hänen kasvoillaan välähti hauska ilme, jonka hän selitti hetken kuluttua. Olin nimittäin ensimmäinen ihminen koskaan(!), koska on pyytänyt häneltä omistuskirjoistusta. Minä. KOSKAAN.
Siis niin suositun bändin kuin Zen Café (1992-2008) laulajan omistuskirjoitusta ei ole muka ikinä pyydetty. Uskomatonta mutta totta. En vaan vieläkään pysty käsittämään tätä. Tästä kirjasta en luovu ikinä, ja voi hitto, miten hyvä kirjakin tämä on. Sellainen sopivan paksu, jonka voi lukea osissa yksi luku kerrallaan. Kovin usein ei pääse suomalaisen miehen pään sisälle selaamaan epävarmuuksia, mutta Elämäni miehet -kirjan sivuilla niin voi tehdä. Viimeisellä sivulla saattaa nousta pala kurkkuun.
Seuraava merkityksellinen signeeraus päätyi minulle dekkaritapahtumassa, kun Lars Keplerin kirja Hämähäkki oli juuri ilmestynyt. Opin itsestäni tapahtumassa sen, että kuulun jotenkin kirjojen maailmaan. Oloni oli täysin luonteva, vaikka en vielä tiennyt, että päädyn tähän rooliin töihin WSOY:lle. Opin myös, ettei Lars Kepler olekaan se mielikuvieni keski-ikäinen, dekkareita kirjoittava mies, vaan kirjailijapariskunta, jonka pseudonyymi eli kirjailijanimi tuo Lars Kepler on.
“Kaikkien dekkaristien äiti” on Maria Kallion luonut Leena Lehtolainen enkä pysty katsomaan häntä silmiin ilman totaalista jäätymistä. Hävettää ihan todella paljon olla kohta 40-vuotias nainen ja silti nostaa joitakin ihmisiä jalustalle niin, etten osaa käyttäytyä luontevasti heidän lähellään. Lehtolaisen sain kirjoittamaan nimensä omistamaani kirjaan Pimeän risteys Helsingin kirjamessuilla, kun hän tapasi lukijoitaan osastollamme. Onneks sain kuvata koko nimikirjoitushetken ajan sisältöä someen, jotta en alkanut suoltaa suustani käsittämätöntä höpötystä, jolla tuppaan täyttämään hiljaisia hetkiä. Kerran sekosin niin pahasti, että kätellessäni ihmistä kerroin nimekseni iina.fi.
Omistatko sinä signeeratun kirjan, joka on aarteesi? 📖✍🏼
Write a comment