Ihan rehellisesti sanoen. Olisi ihana käydä edes yksi keskustelu päivässä jonkun kanssa niin, että siinä ei käsiteltäisi tätä vallitsevaa olotilaani. Ymmärrän kyllä, että jos teippaa yksisarvisen sarven otsaansa, ei kannata varsinaisesti yllättyä, jos keskustelut aloitetaan kysymällä, miksi näin on tehty. Tai onko olo sarven kanssa tukala. Tai että koska se sarvi tipahtaa pois.

Turhauttavaa on se, että suhtautuminen minuun on muuttunut. Ne ihmiset, joiden kanssa vietän eniten ja mieluitenkin aikaa, eivät ole luonteenpiirteiltään välttämättä samantyylisiä, mutta heitä yhdistää eräs asia. Näiden ihmisten kanssa voi jutella siitä, minne olisi kiva matkustaa tai miten surkea tämän kesän kesähitti on. On jotenkin raikasta jutella normaaleista asioista, joita ympärilläni tapahtuu. Joku joskus kysyi, eikö ole raskasta kirjoittaa kahta blogia. Ei se ole, sillä tarvitsen kumpaakin. Siellä toisessa blogissa puran tunteitani muiden yksisarvisten seurassa ja täällä toisessa hengitän vapaasti silloin, kun en jaksa miettiä väistämätöntä. Eli sen sarven tipahtamista.

Elämässäni pitää olla ihmisiä, joiden kanssa puhutaan asiasta “sarvi”, ja ihmisiä, joiden kanssa puhutaan asiasta “loput yksisarvisesta”. Kumpaakaan asiaa yhtään vähättelemättä. Ajatus katkeaa. Tarkoitan kai vaan, että joskus on todella raskasta olla yksisarvinen. Esimerkiksi silloin, kun kello on kaksi yöllä, mutta sarvi painaa niin, ettei sen kantaja saa nukuttua. Tai sillä sarvella on taas hikka.

567px-Fat_unicorn

(kuva täältä)