Jos saisin toivoa, kymmenen vuoden kuluttua asuisin isossa kaupungissa. En missään valtavassa supermetropolissa, mutta isossa silti. Rakastan ihmisvilinää, satoja ja taas satoja kahviloita, kauppojen värikkäitä näyteikkunoita, kauniita katukiviä, tuhansia ohimeneviä kohtaamisia ja kaikkea sitä, mitä kaupunkielämä parhaimillaan on. Tarvitsen ympärilleni sosiaalisia piirejä, sillä elän siitä, että saan viettää aikaa muiden kanssa. Mutta tarvitsen minä muutakin. Tarvitsen paikan, jossa hengittää.

Ideaalitilanteessa päivätyöni on kaupungissa, jossa myös vakituisesti asun. Ei nyt puututa siihen, etten ole vieläkään keksinyt, mitä ammattia haluan harjoittaa. Haaveilen silti paikasta, jonne pääsisin ihmisvilinästä välillä ajatuksiani pakoon. Joskus sitä vain tarvitsee ympärilleen hehtaareittain peltoja ja metsiä. Välillä maailman paras tunne on se, ettei lähellä ole ainuttakaan ihmistä, vaan pelkkä puhdas luonto ja sen äänet.

Jos jotakin tapahtuu enkä enää tulevaisuudessa pääse vanhempieni luokse ajatuksiani pakoon, aion hankkia kesämökin. Sen ei edes tarvitse olla omani, vaan voisin sopia jonkun mökillisen kanssa, että saisin välillä piipahtaa rauhoittumassa luontoäidin helmoissa. Riippumatossa lukeminen, metsässä käveleminen ja kukkien kerääminen ovat parasta terapiaa, mitä maailmasta löytyy. Suurten hetkien ja tunteiden äärellä pienet murheet kutistuvat entisestään ja joskus jopa katoavat pois.

Vietän nykyään paljon enemmän aikaa syntymäkodissani kuin moneen vuoteen. Se johtuu ehkä siitä, että en voi tehdä sitä enää kauaa, sillä vanhempani muuttavat. En oikein osaa käsitellä asiaa, vaan olen päättänyt nauttia tästä talosta ja näistä maisemista loppuun asti ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Välillä silti mielen valtaa haikeus. Kuinka pahalta voikaan tuntua hyvästellä kotipihan miljoona keltavuokkoa.