Helsingin päärautatieasema on pakko, jonne voitaisiin joskus tulla pojan kanssa ihan vaan viettämään aikaa. Mietin, miksi emme ole tulleet syömään aamupalaa johonkin kahviloista ja katselemaan ihmisiä. Läpinäkyvä katto kiehtoo taaperoa kerta toisensa jälkeen ja aina on tarkistettava, missä pululauma majailee. Jokainen juna käydään läpi. Tai siis lähinnä se, mistä junista löytyy leikkivaunu. Matkustamme paljon, joten paikka on meille hyvin tuttu.

 

Pojan vauvavuoden aikana valitsin aina perhehytin, jotta saimme matkata ja minä sain imettää rauhassa. Sen jälkeen siirryimme leikkivaunuun. Uusi ihastuksemme on ravintolavaunu, jossa Nöpsy tahtoo aina oman croissantin. Harvemmin kuitenkin matkustamme siellä, sillä ravintolavaunu on usein hyvin täynnä ja kun sanon täynnä, tarkoitan, että täynnä kaljalta ja tupakalta haisevia, kovaäänisiä matkaajia. Pyrin matkustamaan aikaisin aamulla, jolloin ravintolavaunussa on hiljaisempaa ja väljempää.

Eilen nappasimme asemalta smoothiet junaan. Minä ostin vadelma-chian ja Nöppis halusi taas mango-inkiväärin. Leikkivaunussa oli poika, joka halusi tarjota Nöpsylle toisen eväsleivistään. Pojat leikkivät kukkuu-leikkiä ja söivät yhdessä. Aivan ihana ele, kun yleisin kohtaamistilanne leikkivaunussa on kuitenkin se, että joku on ottanut mukaansa lelun, jolla ei anna muiden lasten leikkiä. Ajattelen aina, että leikkivaunun kohtaamiset ovat miniatyyriversioita aikuisten elämästä. Toiset jakavat eväitään, toisten leluja ei saa edes katsoa. Ja päivästä riippuen se oma(n lapsen) rooli tapahtumissa vaihtelee.

Psst! Kuvassa näkyvän lippiksen saimme KiddoW-merkiltä, Pikkuset-hupparin taas meille lähetti kesälahjana Puuvillatehdas Tampereelta. Kiitos!

I H A N A A   J U H A N N U S T A !  🙂