Kuvan sämpylät liittyvät tapaukseen.

Ei se ollut edes mikään tavallista kurjempi päivä. Oli tuoreita porkkanasämpylöitä, pitkä aamukävely, glitterisenä kimaltavaa lunta ja aurinko. Flunssa oli selätetty ja muutenkin kaikki kivasti. Jokin pääni sisällä vaan oli loksahtanut. Yhtäkkiä tuntui siltä, että nyt saa riittää. Olen tähän asti lukenut muiden päivähoidonaloituspostauksia kasvavalla kauhulla. En ole halunnut laittaa poikaani hoitoon muuta kuin vuosi sitten ihan ohikiitävän hetken ajan. Tarkoitan siis sitä mielenhäiriötä, kun täytin hoitopaikkahakemuksen, jonka perään lähetin sitten häntä koipien välissä viestin, että antaa olla. En haluakaan.

Nöpsy syntyi kesällä 2014, joten hän olisi voinut mennä hoitoon heti 1-vuotiaana syksyllä 2015. Minusta kuitenkin 1-vuotiaani oli aivan liian pieni olemaan erossa äidistään useamman tunnin päivässä jatkuvasti.  Tilanteet ovat kuitenkin erilaisia, se täytyy muistaa. Haluaisin muutenkin selitellä tätä postausta, jotta kukaan ei kokisi, että arvostelen muita, mutta yritän nyt keskittyä asiaan, sillä selittelyä on tylsä lukea. Edelleenkään en ole kiinnostunut muiden ratkaisuista eivätkä muut olleet tässä vaiheessa onneksi kiinnostuneet omistani.

Sitten koetti pojan toinen syksy ja ihmettelevät “kai sä jo 2-vuotiaan hoitoon viet” -utelut alkoivat. En vie pikkuistani, jos voin olla itse kotona. Tässä vaiheessa siis kuitenkin erään työtarjouksen vuoksi lähetin hoitopaikkahakemuksen, jonka heti peruin, kun jokainen soluni huusi, että ratkaisu olisi väärä. Ja nyt tiedän, että niin se olisi ollutkin, sillä viimeinen vuosi kotona pojan kanssa on ollut huippu! Olemme käyneet museoissa, leikkineet yhdessä, leiponeet, harrastaneet, matkustaneet ja opetelleet uusia asioita. Lapsi osaa jo kertoa, mitä haluaa ja tykkää osallistua jopa tylsiin arkipuuhiin. Vuosi on kasvattanut meitä kumpaakin.

Kerhoja ja puistotätejä suunnitelmistani poiketen en hyödyntänyt kertaakaan, mutta sille on oma syynsä. Onneksi eläkkeelle jäänyt isäni on muutaman viikon välein mahdollistanut minulle tunnin (eli poikien yhteisen metsäseikkailun) mittaiset kirjoitushetket, pienet hiihtoretket ja kävelylenkit Nöpsyn päiväuniaaikaan metsässä silloin, kun pääni on melkein haljennut kahtia kaikesta metelistä ja mölystä. Nostan siis hattua heille, jotka hoitavat lapsiaan kotona ilman tukiverkkoa. Minä en selviäsi, sillä tarvitsen välillä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja silloin turvaudun mieluiten hoitajaan, joka on tuttu ja jonka tiedän nauttivan yhteisestä ajasta lapseni kanssa yhtä paljon kuin lapsi. Sitä en ymmärrä, miten tuntemattomat ihmiset voivat tästä minulle aukoa päätään. Onko se minun vikani, jos muilla ei ole isovanhempia, jotka vuorotellen soittavat ja pyytävät meitä käymään tai lasta hoidettavaksi? Ei ole.

Nyt tuntuu, että minä ja poika olemme valmiit tai ainakin valmiimmat uuteen elämänvaiheeseen. Minä kaipaan jo erilaista arkea muutamaksi ainakin päiväksi viikossa ja Nöpsy on kasvanut sen verran, ettei hän tunnu enää täysin avuttomalta. Tällä tarkoitan sitä, että nyt lapselle voi selittää, minne hän menee ja miksi. Voin kertoa, että hän on kavereiden kanssa hoidossa ja äiti tai isä hakee sitten toisen ulkoilun jälkeen kotiin. Ja että tämä kuvio tulee toistumaan. Ei äidin yhtäkkistä katoamisia tai muuta, mitä pieni mieli ei ehkä osaa vielä käsitellä.

Tällä hetkellä olemme vahvasti kallistuneet perhepäivähoitajan suuntaan. Helsingissähän on useita ryhmäperhepäiväkoteja, jolloin useamman hoitajan lapset viettävät aikaa samoissa tiloissa. Parhaat paikat meidän postinumeroalueeltamme ja lähialueilta löytyivät aika nopeasti. Kyselin myös tuttavilta suosituksia ja ne vahvistivat pääni sisälle muodostunutta “paremmuusjärjestystä”. Seuraavaksi soittelen tutustumismahdollisuuksia ja panen hakemuksen vetämään. Tällä kerralla en vedä sitä pois. 🙂