Vauvalehdissä kirjoitetaan usein siitä, miten parisuhteelle käy, kun perheeseen syntyy ensimmäinen vauva. Ensin ollaan vuositolkulla kaksin. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan – ja lopulta hieman hitaammalla tai nopeammalla aikataululla, mutta kuitenkin jotenkin harkitusti, lisäännytään. Joskus vauva on ratkaisu suvantovaiheeseen, jossa suhde ei tunnu enää tuoreelta, vaan kaipaa jotakin uutta näkökulmaa tai säpinää. Kun ollaan kyllästytty olemaan kahdestaan. Joskus taas törmää tällaiseen pikajärjestelyyn kuin meidän perheessämme. Ensin tuhlataan vuosia väärien ihmisten kanssa, ei oikeastaan edes haluta lapsia ja kellutaan vaan vailla määränpäätä. Sitten kirkkaalta taivaalta jysähtää aivan yllättäen salama ja keskellä huonointa mahdollista taloustilannetta sekä muutenkin epämääräistä elämänvaihetta sitä tajuaa yhtäkkiä, että tätä ihmistä minä rakastan nyt niin, että tahdon hänen kanssaan lapsen. Ja tahdon sen lapsen heti.

Olen koko ajan ollut tietoinen, että koska meidän suhteessamme ei ollut montaakaan vuotta (niistä vuosikymmenistä puhumattakaan) tutustumisaikaa, tulemme vielä kaipaamaan sitä. Toisen ihmisen syvimpien salaisuuksien käsittely ja persoonallisuuden oudoimpiin kiemuroihin tutustuminen samalla, kun kasvattaa rakkaansa kanssa lasta, tuo arkeen omat haasteensa. Minä perustin perheen rakentamatta ensin perheen pohjaksi tukevaa ja jämäkkää parisuhdetta. Aloitin kakun tekemisen koristeista ja lykkäsin vasta sitten pohjan paistumaan. Päästin Mörön Muumilaaksoon ennen kuin Nuuskamuikkunen oli lähtenyt Yksinäisille vuorille. No jaa, ehkä en jatka näiden vertauskuvien kanssa enempää, mutta tiedätte, mitä ajan takaa! 😀

Se, mitä yritän sanoa, on kai, että useimmiten näen itseni “vain” äitinä ja mieheni “vain” isänä. Tehtävämme on kasvattaa pientä ihmistä, joille olemme koko maailma ja joka on meille koko maailmamme. Joinakin iltoina olisi kuitenkin ihana käpertyä toisen kainaloon tuntikausiksi katsomaan elokuvaa ja olla vaan kahdestaan. Tunnen välittömästi syyllisyyttä toiveistani, sillä en missään tapauksessa valitsisi toisin, jos minulta nyt kysyttäisiin, tahtoisinko palata ajassa siihen hetkeen, kun sain tietää olevani raskaana. Ymmärrän nyt, millä tavalla lapsi on siunaus. Tahtoisin kuitenkin tietää, millaisia haasteita pikakelauksella etenevä tai edennyt suhde tuo muiden lapsiperheiden elämään. Olisi hirvittävän helpottava tietää, että  jossakin samaan aikaan omalla sohvallaan istuu joku muu, joka tahtoisi kuiskata rakkaalleen: “Mulla on välillä ihan hirveä ikävä sua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA