Olen viime viikkoina miettinyt, mitä tahtoisin sulhaselleni alttarilla kertoa. Meidän tarinamme on siitä hauska, että tapasimme jo opiskeluaikoina yli 15 vuotta sitten, mutta emme alkaneet tapailla silloin. Yhdet Picnic-oharit muistan kuitenkin, joten ihan rypyttömästi tuo ystävyytemmekään ei aikanaan sujunut. Lisäksi nykyinen sulhaseni luuli ensitapaamisellamme minua taloustieteiden opiskelijaksi, mikä luonno(ntietee)llisesti loukkasi kemian opiskelijaa.

Ehkä voisin kiittää universumia siitä, ettemme päätyneet yhteen typerinä opiskelijoina, vaan vasta elämää enemmän nähneinä kolmekymppisinä, kun tiedämme, mitä ovat uupumus ja huonot parisuhteet. Tunnemme nyt rajamme, ja osaamme kommunikoida paremmin kuin nuorina. Olemme matkustelleet, ja tunnustelemme maaperää nyt sillä mielellä, mihin tahdomme perheemme juurtuvan. (Pliis, Tampereelle! 😍)

En ehkä kuitenkaan sittenkään tahdo puhua tästä häissämme, vaan yritän pitää tunnelman kepeänä. Voisin kertoa, miten paljon arvostan jalkahierontaa, jota ei tarvitse edes pyytää. Voisin kertoa, että tunnistin “sen oikean” heti, kun tajusin löytäneeni miehen, joka ei ole allerginen kissoille. Tai voisin ehkä hypätä syvään päätyyn ja keskittyä sittenkin olennaiseen kertomalla, että elämäni suurin läksy oli se, että kärsivällisyys palkitaan kyllä lopulta tavalla tai toisella.

Sillä joskus ajoitus on väärä, mutta ihminen oikea. 🤍