Keskiviikkona Rakas Noora oli junaillut itsensä Helsinkiin ja treffasimme rautatieasemalla. Joko näit harvinaisen yhteiskuvamme? Niitä ei montaa löydy meidän ystävyytemme varrelta. Ennen aamun varsinaista aktiviteettia nappasimme nopeasti muutamia kuvia Ruttopuistossa. Sen jälkeen siirryimme Bulevardin Lapland-hotelliin aamiaiselle. Sitä poroleipää muistelen ikuisesti lämmöllä. Mutta arvaapa, mitä muuta mielessäni on pyörinyt? Toinen lapsi.

On harvinaista, että olen tähän aikaan aamusta hyvällä fiiliksellä ja stressivapaa. Ihan suoraan sanoen on ollut luksusta, kun lapsen syyslomalla häntä on tiistaista asti hoitanut mummu, ja minä olen kävellyt aamulla kotoa suoraan töihin. Kädessäni on ollut smoothiemuki, joka ei normaalisti pysy rattaiden mukitelineessä, enkä ole joutunut vastailemaan tuhansiin kysymyksiin ratikoista, linnuista, ihmisen suolistosta, kypärämyssyjen pakollisuudesta tai viikonpäivistä. Ei tarvitse huolehtia, että pieni pinkaisee hetken mielijohteesta autotielle. On ihanaa, kun voi huolehtia vain itsestään ja olla ihan hiljaa.

Jos elämäni olisi viivakaavio, se olisi ollut suhteellisen tasainen äitiyteen asti, minkä jälkeen se olisi alkanut heittelehtiä holtittomasti yläreunasta alareunaan. Välillä ryömittiin pohjamudissa ja välillä olin niin onnellinen, että pelkäsin räjähtäväni. Tunteet heittelehtivät hyvinkin nopeasti laidasta laitaan. Nyt vihdoin elämä on tasaantunut, vaikka piikkejä toki tulee vastaan satunnaisesti. Silti lapsen syntymän aiheuttama kaaos on jättänyt minuun jäljen, jota aika ei kultaa.

  

Tällaisina aamuina ymmärrän, miten paljon ihan tavallinen lapsiperhearki kuluttaa ihmistä, kun muistettavana on älytön määrä asioita ja huolehdittavana pieni, tärkeä elämä. Vuosi vuodelta lapsi ottaa itse enemmän vastuuta itsestään oppiessaan ensin puhumaan ja pukemaan ja lopulta muistamaan omat menot ja jutut. Arki helpottaa siltä kannalta koko ajan, joten aina, kun puheeksi nousee mahdollinen toinen lapsi, muistan tämän tilanteen ja sen, miten sitovaa vauva-arki on. Jossakin FB-ryhmässä eräs äiti ihmetteli viime viikolla vanhempia, jotka tarkistavat yöllä lapsensa hengityksen. Mitä taas ymmärrän tuollaisia vanhempia täysin ja lukeudun heihin. Se tästä ehkä tekeekin niin raskasta.

Onko väärin sanoa ääneen, etten jaksaisi toista vauvavuotta? Se on liian raskasta sekä henkisesti että fyysisesti minulle.