Makaan selälläni sängyllä ja tunnen, kuinka kyyneleet valuvat molemmilta puolilta ohimoitani välttäen juuri ja juuri joutumasta korviini. Nöpsy on aivan unen rajamailla. Hänen jalkansa minun jalkojeni päällä poikittain kuuntelemme vierekkäin iltasatua Muumeista. Paitsi, että minä en kuule sanaakaan. Minä mietin mummua, ja tuntuu kuin rintani päällä olisi jotakin painavaa.

Näen selkeästi edessäni aurinkoisen soratien ja mummulan. Näen eteisessä olevat tavarat. Näin keittiössä hymyilevän mummun ja kuulen, kuinka papan sänky narahtaa kammarissa. Käyn tervehtimässä pappaa ja istun keittiön pöydän ääreen. Jos katsoisin ulos ikkunasta, muistaisin polun pihan poikki ja suuren navetan. En tiedä, onko mummulassa tässä valveunessani enää keltaista kissaa, jota sanottiin vain kisuksi. Ei se tainnut olla edes sen nimi.

Poika on nukahtanut, ja tässä minä itken muutama vuosi sitten kuollutta mummuani. Viimeisiä vuosia vanhainkodissa en muista tarkasti, mutta mummulasta muista sekalaisia yksityiskohtia sieltä ja täältä. Olohuoneen kuvat serkuistani ja enoistani. Ulkosaunan tuoksun. Sen, miltä mummun sämpylät maistuivat. Tunnen selässäni lämmön, joka muurin päällä hohkasi, kun kiipesin sinne lukemaan kirjaa. Ja nyt se kaikki saa yhtäkkiä minut itkemään kuin pikkulapsen.

Epäilen, että kyynelkanavani ovat kuin pienet säiliöt, joihin tihkuu alhaalta kyyneliä. Monta viikkoa ne vaan täyttyvät rauhallisesti, mutta kun tietty raja on saavutettu, alkaa pinta väreillä. Kyynelvarastot on tyhjennettävä. Ne ovat päiviä, joina näen kesken työpäivän videon laiskiaisista ja alan itkeä ääneen muiden tuijottaessa leuka auki. Niinä päivinä kuljen kotona alahuuli pitkällä ja odotan, mikä itkun laukaisee. Tällä kerralla syy oli tuo kipeän tarkka muistikuva lapsuuteni mummulasta, joka on nyt tyhjillään. Miksi en voi kuulua niihin ihmisiin, jotka voivat olla vuodenkin itkemättä?

Paino rintani päällä kevenee ja silitän nukkuvaa lastani. Vielä hetken mietin, tahdonko hänen perivän herkkyyteni vai onko siitä vain harmia. Sitten nukahdan.