Rakastin lapsena ja nuorena kirjastoa. Tietyt kirjailijat ja kirjasarjat vetivät puoleensa niin kovaa, että luin ne kannesta kanteen useita kertoja. Vasta vuosia myöhemmin aloin miettiä, mitä ihmettä sitä oikeastaan tulikaan luettua. En vanno, että muistikuvani ovat sataprosenttisen tarkat, mutta tärkeimmät kohdat ovat jääneet mieleeni. Aloitetaanko seisokkijutuista vai siitä, että käyttäytymishäiriöinen on/off -poikaystävä on jotenkin söpö juttu?

Tiina-kirjat opettivat, että on hyvä sanoa asiat suoraan. Siis sillä tasolla, että unohtaa käytöstavat ja täräyttelee totuuksia päin naamaa, vaikka toiselle osapuolelle tulisi siitä kurja olo. Opin myös, että on ihan okei, että poika, joka on ihastunut sinuun ja josta itsekin tykkäät aina välillä, mukiloi kilpakosijansa ja siinä sivussa viattoman pojan, joka ei edes yritä kosiskella sinua. En muista, päätyivätkö Juha ja Tiina kirjasarjan lopussa yhteen. Toivottavasti eivät.

Katri Mannisen nuortenkirjat (Sikabileet, Megakesä, Bittitiikeri ja Supersivari) maalasivat mieleeni kuvan, että lukiossa on jännittävää ja mitä vaan voi tapahtua. Sitä voi vaikka rakastua ruotsinopettajansa kanssa ja tietysti saada vastarakkautta. Tai sekstailla miehen kanssa, joka paljastuukin naiseksi, koska Misa on tietysti lyhenne Miia-Saarasta. Ja se, se oli kuulkaa uskomaton tarina noihin aikoihin se.

Noidan käsikirja oli musta opus, jonka kannessa oli pääkallo. Sen punertavat silmät tuijottivat suoraan sieluuni. Kirja oli vuorotellen jokaisen ala-asteluokkakaverini pulpettikirjana, sitä luettiin sekä yksin että yhdessä. Kukapa ei haluaisi tietää, miten ihmissudeksi tullaan tai kuinka vampyyreilta “oikeasti” suojaudutaan? Pahin virhe, mitä kirjan kanssa voi tehdä, oli lukea sitä illalla pimeässä. Näen vieläkin pelottavia hahmoja välillä unissani ja yksi niistä on takuulla tämän kirjan synnyttämä tyyppi!

Bertin päiväkirjat istuttivat päähäni ajatuksen, että pojat ajattelevat jo ala-asteikäisinä seksiä ihan koko ajan. Joskus he yrittävät keskittyä muihin juttuihin, mutta se ei onnistu. Koska esinuorten kirjoissa sanasto on mitä on, sana “seisokki” kului verkkokalvoilleni ikuisuudeksi eikä se tehtaalla kesätöitä tehneelle ollut aina hyvä juttu. Siellä kun seisokkiin ei liity mitään hauskaa tai kikatuttavaa.

Ovatkohan vuosikymmenet vääristäneet muistoni vai luinko tosiaan näin omituisia opuksia ala-asteella? :D