Oli tavallinen päiväkotiaamu. Teimme kerrostalon ulko-ovella lähtöä pienessä kiireessä, kun huomasin kadulla viereisessä rapussa asuvan naisen koiransa kanssa. Samoin huomasi myös lapseni, joka kuiskasi minulle: “Onpa hieno.” Mietin ensin, miten outo sanavalinta oli, sillä koirien kohdalla poika puhuu yleensä söpöydestä tai hauskuudesta. Hauskuudella viitataan lähes aina koiran häntään. Päätin siis kysyä varmuuden vuoksi, mikä lapsen mielestä on hieno. Vaikka muka tunnen lapseni läpikotaisin, pojan vastaus yllätti minut täysin.

Nainen käveli iloisena meitä kohti ja kertoi koirastaan olettaen varmaankin meidän puhuneen siitä. Hymyillen tunnustin, että poikani oli itse asiassa kehunut hienoksi hänen asuaan. Seeprakuvioinen haalari oli hienointa mitä pieni oli hetkeen nähnyt ja siitä puhuttiin vielä matkalla päiväkotiinkin. Tuona aamuna minut teki iloiseksi se, miten vilpitön pieni lapsi on mielipiteissään ja kommenteissaan. Toivon myös tuoneeni iloa naapurin aamuun.

Eilisen valkkarisoodat painavat vielä jaloissa, mutta kohta pitäisi jo suunnata työjuttujen pariin. Pikkumies on ollut yökylässä viikonlopun ja sen ansiosta minä olen juossut paikasta toiseen rästihommia väkertäen ja kaikkia niitä pieniä, ärsyttäviä “pitäisi joskus tämäkin ehtiä” -juttuja toteuttaen. Trenssin värjääminen oli vasta alkua. Maalta tulee kuvaviestejä majanrakennuspuuhista, sillä tämän postauksen puumajassa on nykyään katto ja upea kiipeilyseinä(!), jota pitkin sinne pääsee. Ikävä on kova, mutta otan tästä päivästä kaiken irti, jotta en ensi viikolla huku deadlineiheni.

Postauksen kuvat otti muuten Jonna. Odottakaapa, kun kuulette, miksi vietimme lauantain Ullanlinnassa! :D