Hyvää loppiaista! Kuusi on pantu pakettiin ja koristeet joulu siivottu pois. Onneksi talvi jäi, vaikka joulu lähti. Olin aivan varma, että kirjoitin joskus tänne meidän majastamme, mutta en näköjään tehnyt niin. Joka tapauksessa Nöpsyllä on maalla puumaja. Se ei ole vielä valmis, mutta rakentajan eli isäni mukaan tärkeintä on matka eikä määränpää. Majaa on naputeltu pojan kanssa yhdessä, ja sen pohjapiirrustuskin taidettiin tehdä kahden sukupolven yhteistyönä. On vielä epäselvää, pääseekö majaan lopulta tikkaita, köyttä vaiko kiipeilyseinää pitkin, mutta hieno siitä vielä tulee.

Tämä talvi on ollut kaunein talvi vuosiin. On lunta, jäätä ja aurinkoa. Lumessa voi ryömiä ja kontata, siitä voi tehdä linnoja ja tunneleita. Ulkona voi pulkkailla, hiihtää ja luistella. Kaikki on mahdollista, vain ajanhallinta tuntuu rajoittavan tekemisiä. Nämä tunteet eivät nimittäin ole läsnä Helsingissä, missä asumme. Siellä toki on kauniita valoja, mutta myös pimeämpää ja vähälumisempaa. Siellä tuntuu, että luonto on kaukana, vaikka ei se oikeasti ole.

Ratikalla ja varsinkin bussilla pääsee vaikka minne. Matka ei ole pitkä kilometreissä eikä minuuteissa, mutta se tuntuu silti radikaalilta erolta siihen, että luonto on vastassa, kun avaa kodin ulko-oven. Kaipaan myös yhteisöllisyyttä, joka pienemmillä paikoilla usein on. Päädyn aina lopuksi toteamaan, että Helsingissä on parempi, mutta silti pyörittelen näitä asioita päässäni vuosi vuodelta vain useammin.

En tiedä, miksi on helpompi lähteä kauas maalle kuin tutustua Helsingin ulkoiluvaihtoehtoihin. Toki käymme Jääpuistossa luistelemassa ja suunnitteilla on pulkkamäkivisiitti pojan päiväkotikaverin luokse, mutta muuten perheemme ulkoilu Helsingissä on aika lähipuistokeskeistä. Ei pitkiä kävelyretkiä metsässä, sillä sellaiselle pitäisi varta vasten lähteä. Ajatus suksien raahaamisesta ratikassa ärsyttää ja jotenkin keskusta-alueella yksityisautoilu tuntuu koko ajan vaan enemmän typerältä.

Tämä vuodesta toiseen toistuva hämmennys nostaa esiin ajatuksen, joko kohta pitäisi muuttaa kauemmas keskustasta ja lähemmäs luontoa. Se tuntuu olevan lapsiperheillä trendi, jota vastaan olen taistellut. Työpaikkani kinnaa vastaan, samoin lapsen tuttu päiväkotiympäristö. Niin ja tietysti mies, joka ei ole ihan näin hurmioitunut luonnosta. Mutta ehkä tämä on ohimenevä vaihe? Vuosia kestävä, kuin pikkuinen kivi kengässä hiertävä ohimenevä aihe.

Ei tämä tajunnanvirta juurikaan selkeyttänyt ajatuksia, mutta ei se mitään. Apua, mikä punaposki tuolta keskeneräisestä mökistä kurkistaa! :D

(karvalakki saatu Polarn O. Pyret)