Aina, kun otetaan valokuvia, pyrin etsimään taustan, jossa on mahdollisimman vähän vihreää. En yhtään pidä siitä kuvissa. Tällä kerralla kuitenkin ilta-auringon paistaessa vihreän sävyt olivat niin täyteläiset, että päätin tehdä poikkeuksen. Joskus on ihana vain istua rannalla ja mietiskellä tekemättä mitään sen kummempaa.

Tällä hetkellä päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia laidasta laitaan. Päiväkoti jatkuu huomenna ja tämän viikon lapsenvahtistressi on ohi. Onneksi ensi kesänä minullakin on jo vähän lomaa, ettei tarvitse kikkailla näin paljon. Poika on jo odottanut paluuta päiväkotiin, kavereita on tullut kesän aikana kova ikävä.

Minä puolestani elän jonkinlaisen identiteettikriisin kourissa. Mietin, onko tämä nyt tässä. Siis ei noin dramaattisesti kuin miltä tuo ehkä kuulostaa. Olen vaan yllättynyt, ettei vieläkään tee mieli opiskella mitään, vaikka olen jo pitkään vähän kuin odottanut, että jostakin tulisi ajatus kouluttautua tekemään jotakin uutta.

Tuntuu, että olen jumittunut paikalleni ja jotakin pitäisi tehdä. Ei sillä, etteikö työni olisi palkitsevaa. Tekemiseni näkyy numeroissa, sillä datahan tässä ratkaisee. Lisäksi saimme juuri perjantaina kuulla olevamme Nordic Startup Awardseissa ehdolla kahdessa kategoriassa, joista toinen on vieläpä the best social impact startup eli aika imarteleva. Jokainen ihminen, jonka saan ajattelemaan, että käytetty vaate on fiksumpi valinta kuin uusi, tuntuu pieneltä voitolta, ja nautin siitä, kun maailma muuttuu hiljalleen.

Joskus silti tekisi mieli upottaa kädet mutaan vielä konkreettisemmin ja mennä auttamaan löytöeläintaloon ja muuta “tuntuvampaa”. Aina on parempi tehdä vähän kuin ei mitään, mutta käteni ovat lopultakin aika sidotut ja voin vaikuttaa asioihin vai tiettyyn rajaan saakka. Ei tämä ole minun yritykseni eivätkä sen arvot luonnollisesti mene ihan täysin yksiin omieni kanssa, vaikka pääideologia meneekin. Välillä se turhauttaa ihan todella.

Tokihan sitä vapaa-ajallaan voi tehdä vaikka mitä, mutta haaveeni on, että päivätyöni, johon kuitenkin käytän kymmeniä tunteja viikossa, olisi se, minkä kautta voin asioihin vaikuttaa. Joskus tuntuu, että taistelen tuulimyllyjä vastaan ja joskus taas, että jotakin on loksahtamassa kohdilleen.

Ehkä tällainen riittämättömyys pitää kokea aina silloin tällöin, jotta saa ylimääräistä voimaa jatkaa puurtamista silloinkin, kun tuntuu, että on jumittunut mutakuoppaan. Miksihän tuntuu, että tällainen ajatusmalli on varsinkin naisten riesana? Onko se vain mielikuva, joka on syntynyt oman kaveripiirin kanssa jutellessa vai tunnetko samoin?

Menipä taas syvälliseksi. Nyt bataattiburgerit tulille ja lapsen viimeisestä lomapäivästä nauttimaan! :)