Kävelin tänään kaupungilta kotiin yksin. Olo oli kevyt, mutta rikkinäinen. Oli kuin minusta puuttuisi iso osa. Jotakin painavaa, mutta rakasta. Esiliina, jolle höpöttää, kun tekee mieli puhua itsekseen. Aina, kun poika jää harjoittelemaan päiväkotielämää edes pieneksi hetkeksi yksin, olen hukassa. Tärisen ja värähtelen väärillä taajuuksilla. Olen kuin Muumien Mörkö, joka jättää taakseen ikävää kuin jäistä vanaa. Kaipa tähän tottuu.

Koska en voi pukeutua lapseni vaatteisiin(:D) ikävän yllättäessä, puen välillä ylleni mieheni Mörkö-paidan helpottamaan oloani. Ison paidan sisällä on turvallinen olo. Tavallaan tähän vapauteen alkaa jo tottua, vaikka ikävä riivaakin. Niistä hetkistä, joina en ole ollut paikalla, on minulle kerrottavana paljon jännittäviä tarinoita. Osa niistä kuulostaa keksityiltä, mutta olen silti sitä mieltä, että vilkas mielikuvitus on siunaus. Aivan kuten tämä rakas perhe. ♥