On lämmin alkusyksy. Tai loppukesä, näkökulmakysymyshän se on. Kävelen kaupungin halki mustissa mokkanilkkureissani laukku olallani pomppien. Se tuntuu kevyeltä, vaikka sinne on pakattu läppäri ja puoli elämääni. Luovuin vihdoin omasta hiuväristäni, joten hiuksissani on ohuita aurinkoraitoja. Uusi työ, uusi tyyli. Aamulatte kädessäni lämmittää nahkahansikkaiden läpi sormiani. Hymyilyttää, kun siemaisen kahvia. Suuret aurinkolasit saattavat peittää puolet kasvoistani, mutta hymyäni ne eivät peitä. Sitä ei peitä mikään.

Satojen “samanlaisten” aamujen, jotka koostuivat aamupiirretyistä, puistoreissuista ja lounaskokkailuista taaperon kanssa, jälkeen alkoivat uudet aamut. Hoitovapaa päättyi ja minä en ole enää vain äiti. Olen matkalla jatkamaan oman polkuni tallaamista, kun olen tallannut paikallani muutaman vuoden. Olen kasvanut ihmisenä, mutta kaivannut jotakin. Jonkun muun tekemää lounasta, ihmisiä ympärilleni ja päiviä, jotka eivät aina kulje samaa rataa. Avaan oven ja tunnen, että minulla on paljon annettavaa.

Omituinen satu? Ei. Vähän romantisoitu mielikuvitustyömatka? Ehkä. Minun arkipäiväni aamu syksyllä 2017? Todennäköisesti kyllä! En vielä tiedä, missä teen ja mitä teen, mutta pojalla on nyt hoitopaikka sovittuna syyskuulle.♥