Luistimet olalle ja menoksi! Aina en kuitenkaan ole ollut se tyyppi, joka leffaillan tai ravintolakäynnin sijaan ehdottaa treffejä luistinradalla. En todellakaan. Muistan aikanaan, kuinka odotin liikuntatunteja inhon vallassa. Sellaisia lajeja, joissa olin hyvä, ei ollut montaa ja jotenkin tuntui, että liikuntanumerot sai enemmänkin osaamisen kuin yrityksen perusteella. Niin kai se kuuluu mennäkin, mutta hyvää keskiarvoa tavoittelevaa se sapetti. Yritin tunneilla parhaani ja peittelin inhotustani, jotta opettaja ei antaisi huonoa numeroa. Juoksin, mutta olin hitain. Hiihdin, mutta joukon viimeisenä. Pelasin lentopalloa, mutta pelkäsin sen osuvan itseäni päähän.

Ala-asteella vaan sinnittelin tuntien läpi ottaen ne siltä kannalta, että sai pitää hauskaa kavereiden kanssa. Pallopelit ja muut olivat ihan jees, jos ei miettinyt, onko niissä hyvä vai huono. Ainoa laji, jossa sain kehuja, oli pesäpallo, koska minun lyönnilläni pallo lensi pitkälle takakentälle. Samoin olin tytöistä ainoa, joka kiipesi köyttä pitkin liikuntasalin kattoon. Pojistakin vain yksi teki saman. Yläasteellakaan ei juuri meikäläisen suorituksille hurrailtu. Lenkkeilin viikossa monta kymmentä kilometriä, mutta opettaja epäilin liikuntapäiväkirjaani huijaukseksi ja leimasi minut liikunnanvihaajaksi, vaikka yritin epätoivoisesti löytää lajeja, joissa voisin kokea iloa onnistumisesta ja osaamisesta. Se ketuttaa edelleen.

Nykyään soittelen äidilleni, koska järvi on siinä kunnossa, että pääsee hiihtämään. Opettelin hölkkäämään ja juoksemaan kävelylenkkien lisäksi. Joogatunnilla opettaja kehui tekniikkaani moitteettomaksi enkä unohda hänen sanojaan koskaan. Luistelu tuntuu kivalta ja sujuu, yliopistoaikoina taas kävin hyvin aktiivisesti kuntosalilla. Jossakin sisälläni on koko ajan ollut tyyppi, jolla on omat vahvuutensa. Sinnikkyys, kestävyys ja sisu taitavat olla vahvuuksiani nopeuden, räjähdysvoiman ja tarkkuuden sijaan. Vaikka koululiikunta yritti saada minut tuntemaan itseni sysip*skaksi kaikessa liikunnassa, tässä sitä ollaan. Pitäkää lentopallonne, tämä tyttö luistelee!

Koululiikuntatrauma on mahdollista selättää löytämällä omat vahvuudet ja lajit, jotka tukevat niitä. Kaikki eivät ole hyviä samoissa asioissa ja se on ihan okei! :)