Puhelin soi. Huokaisen syvään. Taas joku, jolle on pakko esittää mukavaa ja hyväntuulista, vaikka tekisi mieli huutaa puhelimeen kirosanoja. Onnelliset ihmiset kadulla ärsyttävät, kavereiden Facebook-statukset tuntuvat kiillotetulta lässyn-läältä ja huomaan olevani kaikesta eri mieltä ja vielä kaikkien kanssa. Sannin video oli mauton, nyhtökaurassa ei ole vain positiivisia puolia ja koiranpennut eivät ole todellakaan söpöjä. Ei, ei, ei! Neitihän käyttäytyy kuin pahainen kakara. Selvästi ketutuksen syytä.

Mutta miksi ketuttaa? Ei sitten niin mitään hajua! Sain PT:ltäni kiitosta ahkeruudestani ja selkäni on vihdoinkin treenattu sellaiseen kuntoon, että se selviää lapsiperhearjesta enkä pelkää koko ajan, koska se pettää. Hiustenkasvatusprojekti etenee ja outo ihottuma kasvoistani alkaa kadota tai ainakin haalistua. Lapsen kanssa on kivaa ja sadepäivätkin on vietetty mukavissa paikoissa yhdessä. Viikonloppuna näkee taas ystäviä ja pääsee festareille. Minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Ketutuksen syystä ei siis ole mitään hajua, sille ei vaan löydy hyvää syytä. Vai löytyisikö sittenkin?

Herään vähän kuuden jälkeen aamulla salille, vien lasta puistoon, rullailen kaupungilla, käyn museoissa, näen ihmisiä, kahvittelen, juttelen, kommunikoin ja olen läsnä joka ikinen päivä. Leikin, laulan ja luen ääneen. Juttelen, tutustun sekä verkostuidun, koska olisi epäkohteliasta olla tuppisuu ja vain tuijottaa eteensä. Tämä on nyt vain epämääräinen teoria, vähän kuin arka tunnustelu harmaalle alueelle. Jospa kaipaisinkin yksinäisyyttä? Kaikki irtiotot perhearjesta ovat viime aikoina olleet festareita, risteilyjä ja erilaisia tapahtumia, joissa ympärilläni velloo jatkuvasti suuria ihmismassoja. On turisteja, faneja, hyvän päivän tuttuja ja vaikka mitä muuta. Entäpä, jos tämän tiuskivan, otsaryppyjä ennätysaikataululla syventävän tyypin ketutukseen auttaisi yksinäisyys ja hiljaisuus? Samaistutteko yhtään vai kaipaatteko ympärillenne sykettä ja surinaa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä käskin kämpän tyhjäksi ja jäin yksin kotiin. Nyt siivoan. Tai siivosin, mutta luultavasti jatkan vielä kohta, sillä pahasta olosta katosi kylpyhuoneen lavuaariin pesuveden mukana ja taloyhtiön roskiksiin jätteiden seassa vain murto-osa. Mikä säälittävintä kirjoitan tätä tekstiä seisaallani, koska en vaan osaa istua paikallani. Nyt saisin olla yksin ja nimenomaan vain olla, mutta päässä rullaa lista tekemättömistä asioista ja hälytysääni huutaa, miten nyt on aikaa tehdä rauhassa. Mutta milloin voin olla rauhassa, jos silloin, kun pitäisi olla rauhassa, teen tuhatta asiaa samaan aikaan? Siinäpä vasta pulma…