En tahdo tikkua silmääni, mutta väkisinkin näitä uusia vappukuvia selatessa nousi mieleeni eräs muisto. Nimittäin muisto siitä, miten en tahtonut itsestäni otettavan ylioppilaskuvia. En millään löytänyt lakitukseen täydellistä mekkoa itselleni ja ostimme äitini kanssa hätämekoksi sinisen pitsimekon. Mekko oli kaunis ja sen malli sopi minulle, mutta oloni ei ollut mekossa yhtään kotoisa. Kaiken kukkuraksi joku muu oli pukeutunut samaan mekkoon lakitukseemme ja sekös hiersi 18-vuotiasta neitiä kuin suurempikin kivenmurikka korkokengässä. Annoin kuvata itseäni kotipihassamme, mutta jotenkin koko mekonmetsästysepisodi oli niin typerä, etten tahtonut siitä virallisia muistokuvia. Arvatkaapa vaan, kaduttaako nyt? Tahtoisin nyt nähdä itsestäni silloin otetut kuvat. En niitä väkinäisen hymyn pakollisia kuvia, vaan sellaiset, joissa ilmeeni paljastaa, miten suhtaudun tulevaisuuteen.

En muista yhtään, mitä tuossa iässä ajattelin. Tai no, sen verran kyllä, että tunsin olevani kaveriporukkamme ainoa, joka ei tiennyt, mitä lähteä opiskelemaan. Tiesin, että välivuotta en pitäisi, sillä lukio oli aina edustanut minulle vain pakollista sivistyskoulua ennen ns. oikeita opintoja samalla tavalla kuin välivuosi edusti ansaa, joka vangitsi osan opiskelijoista niin, ettei heistä lopulta tullut yhtään mitään. Pelkäsin välivuoden venyvän ikuisuudeksi. Odottelin lukiossa valaistumista tulevaisuuden ammattini suhteen, mutta se pysyi mysteerinä. Pidin lukioaineista musiikin lisäksi äidinkielestä, englannista ja kemiasta, mutta koska en keksinyt mitään kiinnostavaa opintolinjaa liittyen kieliin, lähdin opiskelemaan kemiaa. Jätin Tampereelle poikaystäväni ja muutin Jyväskylään opiskelemaan ainetta, josta en ollut ihan varma. Loppu onkin historiaa.

P5010815

Tässä siis eräs kemian ylioppilas noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun sai valkolakin ja lähti opiskelemaan kuudeksi vuodeksi ainetta, jonka parissa ei luultavasti tule koskaan tekemään päivääkään töitä. En tiedä, onko turhia tutkintoja olemassa, mutta kyseenalaistan usein omani hyödyllisyyttä. Kuvassa tällä edelleen aika hukassa olevalla nuorella naisella on muuten päässään kaikkien etikettisääntöjen vastaisesti äitinsä valkolakki, koska hänen oma lakkinsa on paikassa X muutaman sukkaparin, yhden rannekorun ja ainakin kolmen miljoonan ponnarin kanssa. Että tällaisia pohdintoja keskiviikkoiltaan. Nyt hyökkään Suomen poikamiehen uusimman jakson kimppuun ja toivon, että Jenny on edelleen mukana pelissä! ;)