Parempi puoliskoni asuu pääni sisällä. Ajatusmaailmaltaan jo vähän kypsynyt nainen, joka osaa nykyään sanoa ei, kun haluaa niin sanoa ja tietää, milloin on parempi olla hiljaa, vaikka on eri mieltä. Se tyyppi osaa jo antaa anteeksi, että ei aina käyttäydy hyvin, vaan huutaa lapselleen, haukkuu miestään pienistä virheistä ja unohtaa kysyä ystävältä, mitä kuuluu. Se tyyppi pyytää ja antaa anteeksi. Hän ei enää vihaa koiria ja hevosia, vaan on myöntänyt, että pelkää niitä. Maksalaatikkoa hän ei vieläkään syö, vaikka aikuisten ehkä kuuluisi syödä, mutta senkin hän antaa anteeksi itselleen. Viikonloppuna tämä tyyppi on menossa ystäviensä kanssa Indiedaysin blogigaalaan, jonne pitäisi nyt valita juhlamekko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta sitten on se toinen tyyppi, pahempi puoliskoni. Tyyppi, joka painoindeksin ja nykyään jo peilinkin mukaan on ylipainoinen, vaikka ei aina tunne itseään sellaiseksi. Tyyppi, joka aloittaa aamun terveellisellä aamiaisella, käy kuntosalilla ja syö sitten pussillisen karkkia illalla yksin, koska se tuntuu hetken ajan hyvältä idealta. Vaatekaappi pursuaa kiristäviä vaatteita ja kiloja on ylimääräisenä lastina ainakin kymmenen. Raskauskiloiksi niitä ei ole voinut kutsua enää pitkiin aikoihin. Joka paikassa on löysää ja vetelää, harmaata ja kuivaa. Jokapäiväiset vartalovoiteet, perusteellinen kasvojenpuhdistus ja muut vanhat rutiinit loistavat poissaolollaan. Tämä tyyppi on niin keskittynyt olemaan hyvä äiti, ettei ole ollut hyvä itselleen. Ja voiko sellainen tyyppi, joka ei pidä itsestään huolta, olla edes hyvä äiti? Näyttää nyt lapselle tällaista esimerkkiä. Kuten joku viisas sanoi, lentokoneessakin laitetaan happimaski ensin itselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun tyyppi pään sisällä alkaa olla kunnossa, ulkokuortakin voisi parannella. En vaan yhtään tiedä, mitä tämän tyypin pitäisi tehdä. Äh, jätetään tyypit ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Miten ihmeessä pääsen tästä sokerikoukusta ja laiskottelusta eroon ja saan itseni kuntoon? On ihan yksi hailea, että ystäväni vakuuttavat minun olevan hyvä tällaisena. Kun en ole. Olen väsynyt, ylipainoinen, sokeririippuvainen ja surullinen nainen, joka tiedostaa, ettei entiseen ole paluuta, mutta tietää myös, että paljon on vara parantaa. En tahdo aloittaa enää yhtäkään laihdutuskuuria, olla paremmalla tuulella muutamaa viikkoa ja lipsua sitten taas takaisin vanhaan. En tahdo antaa blogissani sitä mielikuvaa, että ollakseen onnellinen, täytyy olla laiha tai edes laihempi, mutta minun kohdallani kyse on juuri siitä. Yksikään mekko, joka mahtui päälleni, ei näyttänyt päälläni niin hyvältä, että kehtaisin lähteä löllymään blogigaalaan, mutta lupasin ystävilleni, että tulen. Kuten rakas Veera sanoi, en ole menossa sinne peilin kanssa, vaan hänen.

Peilikuvalle pitää silti tehdä jotakin. Ja pian! Olen edelleen sitä mieltä, että ihminen saa pukeutua niin kuin tahtoo, kunhan on itse tyytyväinen, mutta minä en ole tyytyväinen mihinkään. En luottoasuihini enkä muiden valitsemiin, joissa piilotellaan kiloja ja korostetaan iloa. Se, että ne vaatteet, jotka mahtuvat päälleni, paljastavat nekin löllyvät käsivarret, roikkuvan vatsanahan ja vaikka mitä ahdistavaa, vaikuttaa siihen, etten tahdo poistua kotoa. Ne ylimääräiset kilot ovat niiden kauniiden, täydellisesti istuvien vaatteiden alla, vaikka ne virheet eivät ole aina esillä. Tahdon vaan olla turvallisen aamutakkini sisällä, sillä sen vyötä voi aina löysätä. Eihän se niin ole, että kevyempänä on onnellisempi, mutta nämä ylimääräiset kilot tuottavat niin paljon surua ja ahdistusta, ettei ole tosikaan. En tahdo kehuja, sääliä enkä kannustusta, mutta ennen kaikkea en tahdo olla enää lihava ja surullinen.