Korkeanpaikankammo
Juhannus alkaa vihdoin olla taputeltu ja hyvä, että on. Ei mennyt ihan nappiin tämä keskikesänjuhla, vaan rentoutuneen olotilan sijaan ohimoitani naputtelee pahempi stressi kuin ennen lomaa. Oikeastaan suoranaisesti ketuttaa, mutta v-kirjaimella. Mutta kiukuttelun sijaan palataan hetkeksi mukavaan päiväämme, jos vaikka tulisi vahingossa vähän kivempi fiilis. Ajelin aamupäivällä Tampereelle munkkikahville Pyynikin näkötornille, kun satuimme olemaan Tampereen lähistöllä lomailemassa. Vanhempieni luota ajaa Tampereelle vain suunnilleen puoli tuntia, joten kaupungissa tulee välillä poikettua tuttuja moikkaamassa. Noora ja Matti olivat myös hieman tylsistyneet sateisen viikonlopun vuoksi, joten sovimme porukalla treffit näkötornille.
Kofeiinipitoisten rohkaisuryyppyjen ja tuoreiden munkkien jälkeen maksoimme muutaman euron, jotta pääsimme kiipeämään (hissillä) tornin huipulle. Jännitti jo vähän katsella ylhäällä ulos ikkunoista, mutta kun kiipesimme jyrkät portaat ihan ylös asti ja astuimme sisätiloista ulos, alkoivat jalat tutista ihan tosissaan. En muistanutkaan, miten paljon pelkään korkeuksissa. Menin tosin möläyttämään ääneen, että 500 eurosta kiipeäisin reunan ylitse ja laskeutuisin köysiviritelmien kanssa alas tornista. Kurkkiessani näkymiä alkoi tuo lupaus kaduttaa. Toivottavasti kukaan ei muistuta näistä sanoista ikinä enkä joudu laskeutumaan mistään korkealta köyden kanssa tai ilman.
Kun kuvia oli otettu tarpeeksi todisteeksi hurjasta sunnuntaiaktiviteetista, palasimme takaisin alas. Tuoreen kihlaparin kanssa aika kului kuin siivillä. Alkaa hiljalleen tuntua, että suurin osa huipputyypeistä asuu Tampereella tai sen lähistöllä, mikä ei näin pääkaupunkiseudun asukista tunnu kamalan kivalta. Onneksi täällä päin tulee vierailtua suhteellisen usein ja treffejä tulee sovittua lyhyelläkin varoutusajalla. On myös ollut hauska huomata, miten sen kuuluisan 30 ikävuoden lähestyessä ystäväpariskuntien määrä lisääntyy ja sinkkuystävien määrä vastaavasti vähenee. Kummasti ne ihmiset pariutuvat. Nekin, jotka joskus vannoivat elävänsä yksin. Niin, että hääkutsuja odotellessa, tyypit. ;)
hanna
Pyynikki on kyllä ihan törkeän nätti paikka, ei siitä mihinkään pääse. Haluaisin vielä joskus pienen elämäni aikana asua tampereella – se olisi tarpeeksi lähellä Helsinkiä, jotta pääsisi kaikenlaisiin tapahtumiin työnkin puolesta mutta silti tarpeeksi lähellä Kotia, eli Jyväskylää/Petäjävettä jotta voisi heittää esimerkiksi päiväreissun niin halutessa.
hanna
http://www.hannamariav.com
Iina M.
Niin minäkin. Se on vaan kaikin tavoin niin sopiva kaupunki. :)
CURIOUSNOORA
Oli superkivaa ihanat munkkirinkiläisemme! <3
Varasin meille laskeutumisajan tuolta tornista. Eiku..
Iina M.
Hei, kiva juttu. Siis sulle ja Karjulalle? ;D
Elina Tuominen -Blogi
Hyvin selvisit ylös kuitenkinl. Tosi pirteitä nämä kuvat:) Olen itsekkin huomannut, vaikka vasta vähän päälle kakskymppinen olenkin, että yhtäkkiä niitä sinkku-ystäviä ei enää olekkaan vaan kaikki tulee aina paikan päälle kumppaninsa kanssa. :) Ei ole enää minä, vaan me!
Iina M.
Koville se otti, mutta porukan ainut ei-korkeanpaikankammoinen tsemppasi meitä muita hyvin. :)