moumou helsinki

Jostakin se ajatus taas hiipii mieleen. Vaikka Helsingin kaduilla on ihana sulautua tasaiseen ihmismassaan, maaseudulla saa olla yksin keskellä hiljaisuutta. Löydän itseni jälleen ihmettelemästä, miksi en kuuntele pientä ääntä pääni sisälle ja muuta takaisin maalle. Olen ollut poissa yli kymmenen vuotta. Muutin 16-vuotiaana Kylmäkoskelta lukioon Tampereelle ja vietin siellä ehkäpä kolme onnellisinta vuotta elämästäni. Tampereelta ajauduin Jyväskylään kitumaan suunnilleen viideksi vuodeksi, minkä jälkeen tajusin pelastaa itseni muuttamalla Helsinkiin. Ihan vaan kokeilemaan, josko se “iso kaupunki” olisi sittenkin ihan kiva paikka asua. Onhan tämä, mutta kun on olemassa se kuuluisa mutta.

Aina tasaisin väliajoin, kun vierailen maalla, koen niin suurta yhteenkuuluvuutta lapsuuden maisemieni kanssa, että paluu kaupunkiin sattuu fyysisesti. Kaupungissa ei ole mikään niin sanotusti vialla, mutta maalla asiat vaan tuntuvat olevan paremmin. Siellä ei ole koko ajan saatavilla ja häirittävissä. Erakoituminen on paheeni, josta en edes tahdo eroon. Saan edelleen hurjaa tyydytystä siitä, että voin viettää kokonaisen päivän yksin kotona. Ihan vain itseni kanssa omassa seurassani.

moumou kylmäkoski

Jo se, että on aivan eri asia syödä aamiaiseksi kaurapuuroa kerrostaloasunnossa kuin omakotitalon keittiössä, on outoa. Sama ruoka, sama huone. Tunnetila vaan on aivan eri. Kaupungissa aamulenkki hoidetaan väkisin pois alta, mutta maalla heräämistä ja lenkkihetkeä suorastaan odottaa. Illalla tekisi vielä mieli lähteä toiselle lenkille, sillä se tuplaa hyvän fiiliksen. Maalla eläminen ei ole sikahintaista ja voi silti asua siellä, missä tahtoo. Tämän sanon siksi, että tiedän kyllä, miten asuntojen vuokrahinnat laskevat, jos suostuu asumaan kauempana keskustasta tai toisella asuinalueella. Vaikka kaupunkiasunnossa on hyvä äänieristys, tieto siitä, että joku nojaa kanssasi samaan seinään vain muutaman kymmenen senttimetrin etäisyydellä, tosin toisella puolella seinää, on jotenkin omituinen. Omakotitaloa arvostaa, kun ei enää asu sellaisessa.

Toivon todella, että tämä olo katoaa ajan myötä, sillä pään sisällä huutavia ääniä on raskasta vastustaa. Ärsytys Jyväskylää kohtaan laimeni vuosien varrella, mutta sieltä oli silti pakko muuttaa lopulta pois. Saa nähdä, ottaako tämä uudempi päänsisäinen ääni ylivallan vai tunnenko jossakin vaiheessa kuuluvani kaupunkiin ja osaksi sen sykettä. Tuskin tekään enää jaksatte lukea pohdintaa aiheesta seitsemättä vuotta. ;)