Olin kirjoittanut pitkän postauksen siitä, kuinka tänä helluntaina kainalossani on vihdoin heila, jonka tahtoisin olevan myös se sananlaskun tyyppi, jonka kanssa viettäisin koko kesän. Olen viime viikkoina ollut vain koko ajan varmempi, että olen löytänyt ihmisen, joka ei ahdista ja jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Kirjoitin monta kappaletta tarinoita entisistä suhteistani, ajatuksistani parisuhteita kohtaan yleisesti ja tästä tunteesta, jota olen pitkään väärien ihmisten seurassa kaivannut. Minun tapauksessani on äärimmäinen kohteliaisuus, jos tulee mainituksi blogissa edes ohimennen. Ihmiset, joilla ei ole minulle väliä, eivät yleensä tänne päädy.

Päädyin lopulta poistamaan koko postauksen. Pyysin nimittäin postausta varten valokuvaa. Vaikka sellaista, jossa näkyisivät vain varpaamme tai muuta tunnistamatonta, mutta silti merkityksellistä. Yksi kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa ja tahdoin tiivistää hyvän oloni kuvaan, josta kuka tahansa näkisi, että täällä on nyt kaikki hyvin. Että typerä ajatukseni siitä, että olen parhaimmillani yksin, oli vain tietämättömyyttä oikeasta ihmisestä. En saanut valokuvaani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin murenivat pilvilinnat suhteesta, joka pitkästä aikaa pääsisi blogiin asti. Kunnioitan pyyntöä pysyä poissa blogistani ja ymmärrän myös siihen syyn. Tekin ymmärtäisitte, jos sen tietäisitte. Vaikka suhde ei muuttunut mihinkään, minä muutuin tuon keskustelun jälkeen. En tiedä, voiko tätä kukaan blogiton ymmärtää, mutta koetan silti selittää. Nyt tuntuu nimittäin siltä, että en ole tapailemalleni miehelle tarpeeksi hyvä. En edes tiedä mihin. Ehkä siihen, että suhteen voisi julistaa viralliseksi. Ehkä siihen, että voisimme kulkea käsi kädessä julkisilla paikoilla. Ehkä en vain yleisesti ole tarpeeksi hänelle.

Siksi helluintai, jonka piti mennä kerrankin putkeen, täyttyi typerästä kiukuttelusta ja lapsellisesta mököttämisestä. Järkevä puoli minusta käskee unohtaa koko tapauksen ja vaan hyväksyä sen, etten saa puhua tästä suhteesta avoimesti, mutta se toinen puoleni kokee olonsa rajoitetuksi. En pidä siitä, että joudun koko ajan rajaamaan enemmän ja enemmän blogini sisältöä itsestäni johtumattomista syistä. En tahdo viitata aakkosilla ihmiseen, joka on paljon enemmän kuin vain iso kirjain enkä todellakaan tahdo, että blogistani tulee palapeli, josta puuttuvat ne tärkeimmät palat. Olisi varmaankin pitänyt aikanaan aloittaa blogi, jossa ei ole mitään henkilökohtaista, jos kerta yksi varvas voi aiheuttaa näin paljon mielipahaa.

Siinäpä tuli pitkästä aikaa rehellinen avautuminen blogiin. Ja niin tuttu ahdistus nostaa päätään…