Menneen kesän ja syksyn aikana blogiini on tupsahdellut tasaisin väliajoin kertomuksia siitä, miten tasapainoiseksi ja onnelliseksi tunnen itseni nykyään. Näillä postauksilla ei suinkaan ole yritetty johtaa lukijoita harhaan, vaan tunnetilat ovat olleet todellisia. Aallonharjalla ratsastaessa sitä tajuaa kuitenkin turhan selkeästi vanhan totuuden. Kaikki, mikä menee ylös, tulee todellakin aikanaan alas. Aallonpohja on nimittäin jälleen saavutettu. Olen pitänyt koko päivän puhelintani kiinni. En ole käynyt blogissani tai postaillu Facebookiin ennen kuin kello oli jo kuusi illalla. Eilen töiden jälkeen itkin 2,5 tuntia.

Samaan tapaan kuin hyvät asiat vetävät toisiaan puoleensa myös pahoilla asioilla on tapana kasaantua. Sain eilen kuulla työvuoroni alussa pikkusiskoni joutuneen päivystykseen aamuyöllä ja diagnoosina saatu sairaus ei ole mitään olankohautuksella ohitettavaa. En ehtinyt syödä töissä juuri mitään, sillä asiakasvirta oli tauoton ja tein yksin koko kahdeksan tunnin vuoron ilman lepotaukoja. Tappelin minulle tärkeän ihmisen kanssa, koska kiukkuisena ja surullisena en osannut asettaa sanojani oikein. Kaiken kukkuraksi päädyin vielä lukemaan itsestäni keskustelua, jollaista kenenkään ei pitäisi joutua kahlaamaan läpi. Kamelin selkä katkesi, samoin äärimmilleen venynyt pinnani. Hymyilin päivän loppuun, mutta kun pääsin kotiin, kaikki pääsi valloilleen.

Se tunne, kun on itkenyt niin pitkään, ettei kyyneliä vaan ole enää, on utopistinen. Päätä särkee, kasvot ovat turvonneet ja tunnottomat, on oudon kylmä ja väsyttää. Tästä ravisuttavasta kokemuksesta toipumiseen tarvitaan yksi surullinen sunnuntai. Tavallaan tasapainotuspäivä tai jotakin sinne päin. Mutta sillä hetkellä, kun todellinen aallonpohja on saavutettu, eräs fakta kirkastuu taas mieleen. Täältä pohjalta pääsee vain takaisin ylöspäin.  Ehkä jo huomenna.