Koska asukuvia ei tosiaan ole vieläkään tulossa, jatkan tätä kuulumislinjaa, jota niin usein täällä toivotaan. Tulin tuossa eräänä iltana miettineeksi, kuinka onnellinen olenkaan. Hoen koko ajan ääneen läheisilleni, kuinka ihana asuinseutuni on. Ihastukseni asuntoani kohtaan vain kasvaa edelleen. Hehkutan myös työpaikkaani enkä lakkaa kehumasta bloggaajayhteisömme lämminhenkisyyttä. Olen vihdoin selvittänyt, ketkä ystävistäni ovat niitä luotettavia, joille voi puhua aroistakin asioista. Uusi ruokaremonttini, josta kirjoittelen enemmän myöhemmin, nostaa vireystasoni uusiin sfääreihin eikä kaamosmasennuskaan ole päässyt tänä vuonna puraisemaan. Rakastan syksyä ja olen jo salaa alkanut odottaa jokavuotista henkilökohtaista kliimaksiani eli joulua.

Yhteenvetona voisin todeta, että se mystinen tasapaino elämässäni on todellakin löytynyt. Tiedän, mistä pidän ja mistä en. Ymmärrän, mitä elämäni kaipaa ja mitä siitä kannattaa koettaa minimoida. Siis tällä hetkellä. Kummallista nimittäin on se, että olen kai onnellisimmillani silloin, kun elämässäni ei ole ketään erityistä miestä. Aikataulujen yhteensovittelu ja deittailu aiheuttaa lähinnä stressiä ja ärsytystä. Pakko kai se on tunnustaa, että olen rakastunut omaan elämääni.

Psst! Vaikka kuva voi muuta väittääkin, punainen hiusvärini ei ole yhtään haalistunut. Löysin vihdoin täydellisen tökötin värini ylläpitämiseen. Esittelen sen blogissanikin jossakin vaiheessa, kun keksin, miten saisin kuvattua sen kivasti. :)