“Vanamo, Linnaea borealis, on rehevän kuusimetsän vieno kukka. Hento kasvi ratsastaa pehmeällä sammaleella ja nostaa varrestaan kukkavanan toisensa jälkeen. Kaino vanamo on suomalaisen metsän ujo kaunotar. Eino Leinon (1878 – 1926) rakastettu runo Nocturne hengittää suomalaisen kesäyön ajatonta viestiä: Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen. Nuoren Eino Leinon säkeet ovat innoittaneet myös korumuotoilija Kirsti Doukasta. Hänen Vanamo-korunsa vaaleanpunaiset helmet hehkuvat vienoa suloa. “

Salaisesta piilopaikasta asunnostani löytyy aarre eli Kalevalan Vanamo-korusarja. Ensimmäinen suosikkikoruni sarjasta on sormus, jossa on sekä vaaleanpunainen helmi että hopeanvärinen lehti. Nuo samat elementit toistuvat kaikissa koruissa hieman eri muodoissa. Sormuksen lisäksi omistan kahdet korvakorut, joista toiset ovat ihan perinteiset nappikorvakorut. Toiset taas ovat muunneltavat, sillä niistä voi mielitekonsa mukaan poistaa joko lehdet tai riippuvat helmet tai molemmat elementit voi säilyttää korvarenkaissa kiinni.

Isoimmista koruista tahdoin ehdottomasti itselleni monikerroksisen rannerenkaan. Toinen suosikkikoruni taas on tuo moninkertainen kaulakääty, jota olen pitänyt pari kertaa niinkin, että koru on roikkunut avoselkäisen mekkoni selkäpuolella. Korun voi kiinnittää halunsa mukaan, sillä kiinnityslenkkejä on “korun varrella” useampikin. Sarjan eräs voimavara onkin selkeästi sen muunneltavuus ja monipuolisuus.

Sain (minusta täydellisen, mutta osallisesti epätäydellisen) korusarjan itselleni ylioppilaslahjaksi. Eri sukulaiset antoivat eri koruja, jolloin kukaan ei joutunut uhraamaan paljon rahaa. Paitsi äiti ja isä, jotka ostivat tuon ison käädyn. Kuten olen tuhat kertaa aiemminkin suunnitellut, tahtoisin ottaa nämä aarteeni käyttöön, koska ketäpä ne piilossa ihastuttavat. Miksi se arvokkaampien korujen käyttö on vaan niin vaikeaa?