Pitkä viikonloppuni Kylmäkoskella selittyi sillä, että tahdoin viettää aikaa perheeni kanssa. Papan nukuttua pois odotin pala kurkussa vierailua mummolaan. Tavallaan kaikki oli niin kuin ennen. Potkukelkka hangessa, papan viulu seinällä ja suosikkikarkkeja pöydällä. Mummo halasi ja jutteli. Vain pappa puuttui.

Tällä kertaa kukaan ei huutanut kammarista, että kukas nyt tuli, eikä katsellut pihalle navettaa kohti keittiön pöydän ääreltä omasta tuolistaan. Kyllä tästä vielä päästään elämän syrjään kiinni. Surutyö vaan ottaa aikansa ja kaipa siihen kuuluvat nämä yllättävät mustat hetket, kun tuntuu vaan niin pahalta.