Oli ihan hitokseen kylmä pakkasaamu Helsingin keskustassa. Pikkumies oli jo päiväkodissa ja reilun tunnin päästä alkaisi ensimmäinen varhaiskasvatuskeskustelu ikinä meidän perheessämme. Yritin epätoivoisesti napsia asukuvia, mutta kun sain asetukset kohdilleen, sormeni melkein jäätyivät irti. Välihuomautuksena kaikille, jotka miettivät, miten blogikuvani syntyvät, Instagramin puolelta löytyy nyt vastaus. Pyhä kolminaisuus on Olympus, älypuhelin-sovellus ja WiFi.

Mutta siihen aamuun. En siis saanut asukuvia, vaan kohmetuin ja lähdin pahantuulisena matkaan kohti päiväkotia. Mies saapui pelastamaan aamun MINIllä, joten kiukkuni onneksi ei kestänyt kauaa. Ärsyttää vaan, kun kerrankin olisi ollut aikaa ja kamerassakin akkua, mutta malli hyytyi heti. Aivan kuten hymy kasvoillani, kun kuulin suuresta huijauksesta. (Oikeasti se nauratti, mutta hymyn hyytyminen saa nyt luoda dramaattista jännitystä.)

Homman nimi on nimittäin se, että rakas poikani, jota olen opettanut parhaani mukaan omatoimiseksi, onkin sitä. Ja ei, se ei ole huono asia, mutta tilanne on ollut se, että kotona äiti pukee joka päivä(!) päiväkotilaisen, koska hän ei kuulemma osaa itse. Harjoittelemme yhdessä pukeutumista joskus turhautumiseen saakka ja se vie päivästä yllättävän paljon aikaa, jos sen tekee neljäkin kertaa päivässä.

Kuulimme ylllätykseksemme, että päiväkodissa poikamme pukee itse ilman mitään ongelmia. Hahaa, tyyppi on siis tehnyt minusta palvelijansa ja esittää kotona, ettei osaa, jotta äiti tekee hänen puolestaan. Jösses, mikä delegointikyky! Naurattaa, miten olen pitänyt itseäni aika tiukkanakin äitinä ja ajattelut, että minä en passaa. ENPÄ NIIN. Paitsi joka päivä.

Nyt siis otetaan vähän tiukempaa linjaa kotona ja vaikka äidin sylissä on kiva olla puettavana aamusta toiseen, saa nuori herra jatkossa olla omatoimisempi, kun se kerran niin kätevästi käy. Hellyyttä voi tankata muutenkin. Hän muuten kuulemma myös esiintyy päiväkodissa vapaaehtoisesti, vaikka ei osaa laulujen sanoja. Hurmaava tapaus tuo pieni huijarini.

Yleisesti varhaiskasvatuskeskustelu meni todella hyvin. Kävimme läpi lapsen tapaa käsitellä tunteita, hänen parhaita leikkikavereitaan ja suosikkileikkejään, harrastuksia ja kehitystä. En kokenut kertaakaan oloani ahdistuneeksi tai huolestuneeksi, lähinnä tiedot huvittivat, sillä tunnistin itseni muutamastakin kohdasta. Kova tyyppi höpöttämään, vaikka asiaa ei välttämättä ole ollenkaan. ;)

(takki saatu Ellokselta)