Ups, se silmäkulman pitkä ryppy ei katoakaan enää, kun lopetan nauramisen. Se näkyy haaleana ja työpäivän päätteeksi sen kohdalla on meikkivoiteessa viiru. Se syntyi aikanaan, kun mietin, voinko lopettaa opintoni ennen maisterin tutkintoa ilman sen kummempaa syytä kuin että ei kiinnosta. Valvoin öitä ja punnitsin, merkitseekö minun onnellisuuteni vai muiden arvostus enemmän.

Pitkän rypyn alla on toinen, puolet lyhyempi, mutta vähän syvempi ryppy. Se sai alkunsa, kun olin raskaana ja juuri perustanut yrityksen, jonka piti kasvaa ja laajentua. Tiesin, etten voisi olla sekä täysipäiväinen yrittäjä että täysipäiväinen äiti tulematta hulluksi. Onneksi tajusin priorisoida ja keskittyä perheeseen, työnteolle on kyllä vielä vuosikymmeniä aikaa.

Pieniä ryppyjä silmieni alle on ilmestynyt silloin tällöin. Kun vauva putosi pienenä sängystä. Kun hain lapselle hoitopaikkaa, jonne en kuitenkaan halunnut häntä niin pienenä laittaa. Kun mietin, tuleeko minusta mitään vai olenko jo jotakin. Huolta ja murhetta, päätöksiä ja paineita. Epäonnistumisia ja esteitä, joiden yli ryömin hampaat irvessä.

Mutta tulee niitä ryppyjä ilostakin! Niitä syntyy, kun en yhtäkkiä toimistolla muistakaan kuukausia englanniksi tai muista laittaa suodatinpussia kahvinkeittimeen. Niitä syntyy, kun miehelläni kestää ravintolassa vaatimattomat puoli tuntia päättää kahden annoksen välillä tai kun lapseni kertoo, että hänen takapuolessaan on hammaspeikko.

Ryppyjä syntyy, kun ystävän puhelin muuttaa sanoja toisiksi emmekä yhtäkkiä enää ymmärrä toisiamme tai kun muistelen lukuisia hepulikohtauksia, jotka saivat alkunsa mitättömistä sanoista kuten etanapannu. Aion olla joskus vielä vanhankodin ryppyisin mummo, joka repeilee hoitajien jutuille ja opettaa jouluesityksen jälkeen lapsille, kuinka omaa sydäntään kannattaa kuunnella. ♥